Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

 

"Keskiaikainen " Talonosturi

 

 

Tarkoitus olisi rakentaa talo kivistä ja hirsistä käsin ja edullisesti. Siinä kehystekijät nostokaluston laatimiseen. Aikaa tulee menemään paljon, joten vuokrakone ei oikein sovellu kuvaan. Hyvä nostolaite on oleellisin apuväline alkavassa hankkeessa. Satojen kilojen painoiset tukit on nostettava taapelista kehälle ja jopa tonnin painoiset kivenjärkäleet on saatava nousemaan maasta ilmaan ja siirtymään anturan päälle sujuvasti ja turvallisesti. Visio on selvä - sitten vain yksityiskohtien kimppuun.  

 

Tällä puominosturilla nousi hirsitaapeli - nyt lähdetään tavoittelemaan huomattavasti järeämpää apuvälinettä.

 

Nosturin masto

Sattumoisin kävi niin, että talon kohdalla oli niin suuri siirtolohkare, ettei kaivuri saanut sitä irti maasta. Järkäleen laki pisti pintaan sopivasti talomontun keskivaiheilta - olkoon nosturin jalka, ajattelin. Porasin lohkareeseen reikiä, joihin laitoin valumassalla harjateräkset pystyyn. Terästen ympärille naulasin valumuotin, jonka sisälle asettelin peltiämpärin niin, että se muodostaa valun sisään ylöspäin avartuvan ontelon. Ämpäriä kiertämään laitoin niin paljon harjateräksiä, että varmasti kestää. Kaadoin muotin täyteen betonia, sepeliä ja kiviä.

Kaadoin talomontun vierestä ison kuusen. Karsin, kuorin ja katkaisin viidestätoista metristä. Veistin tyvipään sammalla tavalla kuin tehdään purjeveneen puomille - puomin on istuttava maston kylkeen sopivan väljästi pyöriäkseen vapaasti, toki niin, ettei ylimääräistä välystäkään juuri ole.

Kaadoin toisen kuusen.  Karsin ja kuorin. Katkaisin kymmenestä metristä poikki ja veistin vielä tyven niin, että se sopii siihen betonijalkaan. Sahasin latvapään lähelle puun ympäri kiertävän uran, johon solmin kolme pitkää köyttä niin, että ne lähtevät puusta eri suuntiin kuten linkkimaston vaijerit. Samana päivänä, kun kaivurimies siirsi saunan rantaan, pystytettiin nosturin masto. Kaivuri nosti liinalla maston betonijalkaan ja piteli sitä pystyssä sen aikaa, kun kävin sitomassa ne kolme köyttä taloaukion reunoilla kasvaviin kuusiin. Lisäksi kaivuri siirsi puomikuusen valmiiksi maston juurelle.

 

Maston harustus

Masto seisoi siirtolohkareen päällä talomontussa, vähän vinossa, kolmen harusköyden varassa. Hain Nivalan Savenmaasta Ruotsin armeijan pitkän ja paksun vaijerin sekä pussillisen jämeriä vaijerilukkoja. Tein vaijerin päähän lenkin, jonka kestävyyden varmistin kahdella lukolla. Värkkäsin laudasta vaijerinasennushaarukan sahaamalla hahlon johon vaijeri sopii. Rakensin maston kylkeen tikapuut. Kiipesin melkein maston huipulle asennushaarukan kanssa. Nostin pitkän narun avulla vaijerilenkin ylös ja pujotin sen sitten haarukan avulla maston latvaan.

Valitsin pihamaan reunalta sopivan vanttikuusen, jonka kylkeen naulasin lankunpätkistä tikkaat, niin kuin pienet pojat tekevät. Tuonne tikkaitten yläpäähän, rungon ympärille pitäisi sitoa tuo vaijeri. Miten paksun vaijerin voi saada tiukalle ja pitää tiukalla ja solmia samalla vaijerilukot paikoilleen? Piti miettiä. Laitoin mastolta tulevaan vaijeriin toisen vaijerin kahdella lukolla kiinni ja tähän toiseen vaijeriin kiinnitin ketjutaljan, jonka taas kiinnitin seuraavaan kuuseen. Ketjutaljan tuhannen kilon vetolujuus riitti. Vanttivaijeri kiristyi riittämiin. Lopetin kiristämisen siinä vaiheessa, kun havaitsin vanttikuusen kumartavan hiukan mastoon päin. Kiersin vapaana roikkuvan vanttivaijerin pään kuusen ympäri ja kiinnitin sen lenkiksi kahdella lukolla. Harustin samalla tyylillä maston vielä kahteen eri suuntaan.

Alkoi näyttä melko luotettavalta systeemiltä. Varmuuskertoimia tuli ihan roimasti, mastoon kun ei kohdistu kovin rajuja vääntövoimia, sillä puomi tuetaan molemmista päistään. Niin siinä kuitenkin kävi joskus myöhemmin, että ison työkoneen osa osui vahingossa vanttivaijeriin. Masto kallistui, vanttikuuset huojahtivat ja kuului paukahdus, kun betonijalka halkesi. Systeemi oli koeponnistettu ja lujaksi havaittu. Pieni railo nosturin jalassa ei haittaa – riittää, että harusvaijerit liitoksineen oli todettu lujiksi.

 

 Masto, puomi ja harukset - samat osat löytyvät purjeveneestä.

 

 

Puomi

Nosturin puomiaihio – pitkä kuusi odetteli asennusta maston juurella. Puomin latvapään luona oli kuusi pystyssä sopivasti. Kiipesin kuuseen ja sidoin korkealle runkoon ketjutaljan. Kiinnitin toisen taljan mastoon. Sitten kiipeilin vuoron perään mastoon ja kuuseen ja nyin vinssien kettinkejä niin kauan, että puomi oli noussut tavoitekorkeuteen.

Puomin tyvipää täytyi niveltää mastoon niin, että se pysyy paikoillaan korkeus- ja vaakasuunnassa, mutta pyörii kuitenkin maston ympäri. Vaakasuuntaiseen vakautukseen riitti parin metrin pätkä tukkisahan kiskoista - siis leveää kulmarautaa ja paksu kierretanko. Taoin kulmaraudan lattaraudaksi kiven päällä ja väänsin siitä ison uun. Asensin rautaosan niin, että se kiertää sopivan väljästi maston ja kiinnittyy kierretangolla puomiin.

Puomin korkeussuuntainen ankkurointi olikin haastavampi pulma – puomi kun painaa useita satoja kiloja ja jos sen varassa roikkuu vielä tonnin painoinen kivi. Puomin jalustan on oltava erittäin vankka ja varma kestääkseen. Sahasin maston ympäri kiertävän parin sentin syvyisen ja 30 cm korkean asennussyvennyksen.  Tein saunan ylijäämähirrestä asennussyvennykseen sopivia pätkiä noin 10 kpl. Pätkät oli veistettävä kiilan muotoisiksi, että ne limittyisivät hyvin kylki kylkeen. Naputtelin nauloilla kiilapalikat paikoilleen niin, että ne asettuivat maston säteen suuntaisesti vierekkäin.  Lopuksi tiukkasin palikat paikoilleen kahdella erittäin jämerällä kuormaliinalla. Tämän paketin varaan tulee puolet puomin ja kiven painosta. Puomi siis liukuu jalustan päällä – jalustan yläpinnan kitkan on oltava mahdollisimman pieni. Kaatopaikalta löytyi sopivia vesivanerin palasia, joista syntyi kestävä ja luistava pinta jalustaan. Varovasti laskin vinssin varassa roikkuneen puomin jalustan päälle ja hyvin tuntui kestävän. Ja jotta nivel pyörisi vaivattomasti natisematta, kiipeilin aina silloin tällöin öljykannun kanssa mastoon ja voitelin kitkapinnat - natina väheni.

 

Kriittisissä kohdissa ei auta pihtailla varmuuskerrointen kanssa.

 

Vetolaitteen runko

Puomin ulkopään olin sitonut korkealle kusen runkoon. Pyörittelin paikalle viisimetrisen mäntytukin, jonka latvapäähän rakentelin hirrenpätkistä ja monista kierretangoista 2 – piikkisen haarukan. Kihnutin vinssillä haarukkapuun pystyyn lähelle puomin ulkopäätä. Lukitsin komponentit toisiinsa liinoilla ja kierretangoilla.  Pystysuuntaisen haarukkapuun alapäähän kiinnittelin kaksi nelimetristä saunan ylijäämähirttä samansuuntaisesti vaakatasoon, nosturin kiertoradan tangentin suuntaisesti. Kierretankoja meni – hiukan sentään hyötyi rautiakin. Kaksi vaakatasossa olevaa hirttä muodostavat nosturin vetolaitteen rungon ja ne kiinnitin toisiinsa kierretangoilla ja hirrenpätkillä.

Asensin vielä harusvaijerit, 4 kpl. Ne yhdistivät vetokoneen runnkohirret ylhäällä olevaan puomiin. Vaijereiden ansiosta vetolaite pysyisi oikeassa asennossa puomin suhteen. Vaijereiden kireyden hienosäätö teetti töitä, mutta lopulta oikeat asetukset löytyivät. 

 

Vetokoneen rungon harusten kireyden hienosäätö kävi helposti. Rosteriset vanttikiristimet olin hankkinut Biltemasta alunperin purjeveneeseen. Kuikka - vene oli vinssattu ylös vedestä ja vähän niin kuin unohtunut siihen kuusen alle. Homma tuntuu menevän niin kuin siinä jylhässä Merikannon laulussa: "Kuololta elämä kasvun saa..."

 

Vetokoneen teko

Mietin kovasti ratkaisua, millainen tulisi nosturin vetolaitteesta - järjestelmästä joka saa viisitoistametrisen puomin taakkoineen pyörähtämään täyden ympyrän. Ajattelin, että olisi hienoa saada aikaan toimiva peli niin, että penkoo nurkista kaiken mahdollisen roinan ja yhdistelee niistä. Irrottelin tukkivannesahasta teräpyörinä toimineet Polon renkaat sekä akselit, laakerit, rissat ja hihnapyörät, jotka olivat vastanneet voimansiirrosta. Lopuksi ruuvasin irti ketjunkiristimen, joka oli ollut joskus heinäsirkassa - siinä isän vanhassa potunnostokoneessa, jota piti aina hitsata. Vielä kiertelin ja pengoin lisää nurkkia ja löysin hajonneen lumilingon alakerran. Siinä oli valmiiksi hammasrattaistoa, jolla kierrosluku putoaa kymmenesosaan. Vannesahasta lainatuilla osilla kierrosluvun sai pudotettua vielä kerran suurin piirtein kymmenesosaan. Jos hirsikaira pyörittää systeemin alkupäätä ja sen alkujaankin vahva vääntövoima satakertaistuu matkalla, niin luulisi renkaassa vääntöä riittävän - siitä ei varmastikaan tule minimitekijää.

 

Tukkivannesahasta lähti renkaat, akselit ja laakerit - kanootista hankaimen varren pätkä.

 

Alennusvaihteella rengas pyörii ja hirsi kulkee hallitun hitaasti ja varmasti - tiettyjä poikkeuksia lukkuunottamatta.

 

Nosturin tekeleen vieressä oli nyt kottikärryllinen teknisiä askartelupalikoita ja visiona vetolaite, jonka avulla puomi pyörii. Hain vielä avuksi Makitan hirsikairan. Se saisi toimia  nosturin vetokoneena – siinä kun on valmiiksi melko hillitty kierrosluku, vahva vääntö ja sama vauhti eteen ja taakse.

Asensin  Polon renkaat akseleineen vetolaitteen hirsirunkoon kierretangoilla. Asentaessa piti huomioida yksi seikka yli kaiken. Vetolaitteen on tarkoitus kiertää kehää, jonka säde on 14 m. Renkaan akseli oli näin asennettava kohtisuoraan mastoon päin – näin rengas kiertäisi kiltisti kehää, eikä pyrkisi karkailemaan sisä- eikä ulkokurviin. Kiilahihnat ja –pyörät löysivät paikkansa vetokoneen osina melko vaivattomasti, ne kun olivat valmiita kompopentteja. Lankunpätkiä vain tilkkeeksi nelosnauloilla ja väliakseli pukkilaakereineen täkkipulteilla tilkelankkujen päälle. Kun on kiilahihna käytössä, on oltava kiristinkin, koska koko paketti on kiinni hieman eläväisessä puurungossa.

 

Vanha hihnankiristin pyöri alkujaan isän pottukoneessa, sitten pojan sahassa ja nyt on vuorossa pyörimis- ja kiristyshomma hirsitalonosturin vetokoneen voimanvälityshihnaan nojaten. Tämä jäi komponentin viimeiseksi käyttökohteeksi, kun ukkonen pisti vajan matalaksi.

 

Homma oli luistanut mukavasti. Edessä oli vielä lumilingon alakerran koplaaminen edellisen systeemin jatkeeksi. Kynnyskysymykseksi muodostui kohta, jossa kaksi pientä hihnapyörää oli istutettava akselin päälle. Välystä jäi aika paljon – liikaa. Kiersin kaikki mahdolliset paikat työntömitan kanssa sopivaa soviteputkenpätkää etsien, kunnes tulin rantaan. Vesirajassa makasi kanootti – se jolla on soudettu sartat ja partekit. Mittasin hankaimen tukivarren ja natsasi. Hiukan kirpaisi sahata varsi poikki, mutta voihan sen hitsailla taas kun Ruotsi kutsuu. Hankaimesta lainatun soviteholkin turvin pääsin eteenpäin.

Nyt oli alennusvaihe 1:100 valmis. Miten laitan hirsikairan tähän kiinni? Makita pitäisi kiinnittää tuohon akselin päähän jotenkin väljästi, mutta luotettavsti – rakenteen pitäisi myös kestää noin sadan tunnin pyöritys. Akselin päässä oli reikä kierteineen. Pengottuani tovin pakkia löysin ihmeekseni juuri akseliin käyvän erikoiskierteisen ruuvin. Laitoin ruuviin aluksi M12 mutterin ja pyörittelin paketin akselin päähän. Siihen se jäi tiukasti ja ihme ettei ole vieläkään auennut, vaikka ruuvinjengat ottavat vastaan kaiken sen voiman, joka virtaa poran karalta nosturin vetävälle renkaalle. Miten sitten tuon M12 mutterin ja poran väliin syntyy luotettava, notkea, mekaaninen kytkös? Löytyi mutteriin sopiva hylsy. Löytyi myös jostakin hylsysarjasta jäänyt jatkovarsi, mikä sattui istumaan hylsynkantaan. Jatkovarren toisen pään rälläköin kuusikulmaiseksi, jotta hirsikairan leuvat saisivat tukevan otteen siitä.  Hirsikairalle piti vielä laatia hahlo, jossa se pysyy, johon se on helppo asettaa ja josta sen voi kätevästi napata mukaan, kun sitä tarvitaan vaarnausvaiheessa. Ja mikä tärkeintä, kairan on hahlossa ollessaan pysyttävä aloillaan ja pyöritettävä akselia. Kun on päättänyt jääräpäisesti, ettei tänään haeta ratkaisuja tontin tuolta puolen, on jälleen kaivettava pakkia ja nurkkia. Sieltä löytyivät komponentit jälleen; ruuvit ja putkenpätkät- syntyi kriteerit täyttävä osanen, mutta vielä ei auttanut hellittää.

 

Adapteri joka liittää hirsikairan vetokoneeseen.

 

Entä mitä sitten kun tulee sade – vetokonehan on suojattava. Oli taas kierrettävä nurkkia. Löysin kottikärrynrimpulat. Ne oli voitettu arpajaisista ja niillä oli viety kölilyijyt rantaan yhdellä ajolla – varmaan yli sata kiloa lyijyä. Peltikippo ja runkoputket olivat muljahtaneet uuteen asentoon. Painoja oli ollut liikaa. Ruuvasin kopan irti, tapitin reiät ja tein siitä vetokoneen konepellin. Siinä on hyvä homma halpiskärryn kopalle.

 

Kohta se liikahtaa.

 

Jokohan pääsisi ajelemaan? Sähköä pitäisi vielä saada. Mitä kautta ne voi tuoda ympäripyörivän hoijakan vetokoneelle?  Hain johtokelan. Kiinnitin johtoon narulenkkejä parin metrin välein ja kiipesin haruspuuhun, jossa istuen sidoin em. narulenkit paalusolmuilla harusvaijeriin kiinni. Kiinnitettyäni vielä pitkän narun johtokelaan, kiipesin naruineni nosturin mastoon ja narusta nykimällä sain kelan luokseni. Nyt piuha oli jo aika pitkällä. Se nousi vanttikuusen runkoa ylös vaijerille ja tuli vaijeria myöten mastolle - vielä se pitäisi saada viriteltyä tuota puomia pitkin vetokoneelle asti. Mietin että piuha ei saa vaurioitua, kun nosturilla työskennellään, joten se on asennettava puomin alapintaan. Vain siinä se olisi turvassa - puomin yläpuolella se murjoutuisi vinssinjaluskettingin alla.  Miten sen voisi asentaa – puomia pitkin kun ei voi kävellä, kun se on kuudessa metrissä. Hain Kuikasta köyden, löysin myös kakkoskolmosta muutaman metrin ja tein köysitikkaat. Sidoin paksun ankkuriköyden tikkaiden päähän ja viskasin köyden puomin yli. Ankkurinarusta kiskoen tikkaat nousivat puomille. Sidoin nostoköyden puuhun ja tie puomille oli valmis. Rimpuilin köysitikkaita pitkin ylös. Naulojen hakkaaminen keinuvilta tikkailta puomin alapintaan oli oma hommansa. Siirsin tikkaita ja näpräsin lisää naulakoukkuja jatkojohdolle. Sähköt ylsivät lopulta juuri ja juuri vetoporan töpseliin. 

Illalla tuntui, ettei olkapää ole ihan kunnossa - ja eihän se ollutkaan. Se oli kannatellut minua liiaksi köysitikkailla rimpuillessani, eikä joka kohta ollut kestänyt. Kun ajelin maantietä, tunsin miten olkapää valui ulos perusasemistaan. Se tuntui ja kuulosti inhottavalta. Ja kun vain seisoikin paikallaan, niin se alkoi valua ulos kuopastaan. Kun juoksin, jokaisella askeleella tunsin vihlaisun - oli pakko opetella kävelemään. Pelotti, että miten sen kanssa käy - korjaantuuko noin iso vaurio. Miten käännän kivet perustuksille, miten veistän hirret seinille, jos olkapää ei pysy enää paikoillaan? Tuntui hankalalta ajatella, ettei voisi touhuta niin kuin aina ennen. Oli opeteltava sellainen olemisen- ja tekemisen tapa vaurioituneen olan kanssa, että ajatteli sitä koko ajan - ajatteli lihaksia sen ympärillä ja käski niitä vetämään niveltä kasaan. Tällä tavalla hommaa pystyi jatkamaan - vain lepotilanteessa olkanivel alkoi muljuta ulos kuopastaan. Jatkoin työntekoa ja parissa kuukaudessa nivel tiivistyi lähes entiselleen ja puolen vuoden kuluttua kaikki oireet olivat kadonneet. Pitäisi malttaa ajatella aina tarkasti.

Porakoneessa oli keinukytkin, joka täytyi muokata lukkiutuvaksi. Ensimmäiset viritykset karahtivat – ei tullut luotettavaa. Löysin paksua kuminarua, josta syntyi sopiva lenkki, jolla kytkimen saisi lukittua oikeaan asentoon. Lenkki toimi muulta osin, mutta pyrki luistamaan keinuvivun päältä pois. Moottorisahan viilalla sihautin sopivat urat liipaisimen molempiin päihin- alkoi toimia.

Väänsin kumiköysilenkin keinuvivun uraan. Porakone hyrähti käyntiin. Teräkara pyöri nopeasti ja kevyesti. Pyörimisliike hidastui hidastumistaan pyöriessään voimansiirto-osaston lävitse ja lopulta, saapuessaan vetorenkaan akselille, se oli hidastunut aivan hitaaksi. Katsoin kun rengas pyöri sorapintaa pitkin. Vetokoneen runko liikkui ja liikutti puomia. Tämä taitaa onnistua, mietin.

 

Katsoin rengasta, joka pyöri soraa pitkin eteenpäin.

 

Hienosäätöä

Napsautin poran päälle. Muutaman sekunnin kuluttua mastosta kuului napsahdus ja taas ja taas. Puomin mastopää liukui jaksoittaisesti jalusvaneria pitkin - liitospinnan kova paine yhdistettynä jonkinlaiseen kitkaan, sekä hiukan letkeät maston kiinnitysmekanismit aiheuttivat yhdessä tuon ilmiön. Öljyttyäni liukupinnat, nasahtelutaajuus kasvoi ja - voimakkuus pieneni riitävästi.

Vetolaitteisto toimi tasaisella hyvin. Ylämäessä ja kolojen kohdalla hihna alkoi luistaa. Löysin vanhan vaihdepyörän toimivan takarummun, josta syntyi toinen hihnakiristin kiilahihnoille. Ongelma helpottui, muttei poistunut täysin. Renkaiden kiertoreitillä korkeuserot olivat liian suuria, joten reittiä täytyi tasoittaa. Soraa piti kärrätä ja lapioida reitille tunti ja toinenkin. Vähitellen rata valmistui.

Nosturin tiellä oli kuusi - niinpä puomia ei saanut käänneltyä aivan täyttä kierrosta. Puu piti raivata tieltä pois. Ensin oli kiivettävä runkoa pitkin korkealle ja irrotettava nosturin maston harusvaijeri kuusesta. Kolmella raajalla riipuin kuusessa ja yhdellä keplottelin vaijerilukkojen mutterit auki. Aika hyvin, ettei yhtään pikkuosaa pudonnut sammalikkoon. Vaijeri täytyi kiinnittää kauempana olevan kuusen runkoon. Rimpuilin vaijerin rungon ympäri, oksan yli ja kiristin sen ketjutaljalla niin kireälle, että arvelin sen olevan hyvä – ei masto heilu. Vaijerilukon sain näpräiltyä helposti paikoilleen. Laitoin varulta toisenkin, kun on työturvallisuuden kannalta kriittinen kohta kyseessä.

 

Juuri ja juuri mahtuu menemään.

 

On helpompi virittää kaariputki tuonne ylös, kuin kohottaa harusvaijerin kiinnityspistettä kuusessa - se lipsahti puoli metriä liian alas.

 

EDITOITU

 

 

Katselin nosturin puomia; paksu kuusenrunko, aika hyvin kuivunut, jänneväli 12 m. Jos tuohon keskelle ripustan nyt tonnin painoisen kiven, mietin. Tuntuu että puomin on oltava paksumpi. Varmuuskertoimia täytyy laittaa niin paljon, ettei tarvitse peloissaan pälyillä ylöspäin kiviä nostellessa. Menin rantaan ja kaadoin kuusen, karsin ja kuorin ja hinasin sen autolla ylös nosturin luo. Keplottelin vinssien voimalla rungon ylös puomin alapuolelle. Hain köysitikkaat ja rimpuilin niiden avulla puomille - sidoin rungot toisiinsa viidellä paksulla kuormaliinalla. Alkoi näyttää luotettavalta palkilta.

Kiersin puomin ympäri erittäin paksun lenkkikettingin silmukaksi, josta laitoin  vielä toisen samanlaisen roikkumaan. Silmukkaan kiinnitin kaksi pitkää Kuikan köyttä, jotka kierrätin plokien kautta alas vetolaitteen luo. Köysistä vetämällä lenkkikettinkisilmukan pystyi liikuttamaan puomilla mihin kohtaan vain.  Kiinnitin roikkuvaan lenkkikettinkiin PullZall merkkisen  akkuvinssin ja kaikki näytti valmiilta. Erehdyin kuitenkin. Vinssin akut osoittautuivat liian pieniksi. Täytyi hankkia 2 kpl auton akkuja, jotka kytkin sarjaan ja asensin vetokoneen runkoon kiinni. Sähkö täytyi liikauttaa reilun kymmenen metrin päähän vinssin luokse. Onneksi romujen joukosta löytyi tehtävään soveltuva  FXA:n tuhoutunut johtokela. Vinssin virtakytkin oli särkynyt liian ronskissa käytössä, joten ohitin sen ja asensin koppaan kevyen pistokkeen johdolle. Se hajosi lyhyen käytön jälkeen ja sai seuraajakseen peräkärryn alumiinisen pistokkeen. Sitä ei tarvinnut vaihtaa uuteen. Sähköpuolen hommia ei tarvinnut yksikseen värkkäillä – käytännön konsulttina toimi appi.

Koeponnistin nosturin suurella kivenlohkareella – nostin ilmaan ja kuljetin toiseen paikkaan. Kiltisti siirtyi iso kivi, enää ei tarvinnut säätää juuri mitään. Nyt pääsee kivijalan kimppuun. Näillä asetuksilla päästiin pitkälle, syntyi kivijalka, monta kierrosta hirsiä siirtyi taapelista kehälle. Talvella vaihdoin vetokoneesta kaikki neljä kiilahihnaa, kun olivat niin pahasti rispaantuneet. Jäisten kelien aikaan voimansiirtopuolelta katosi kitka ja nosturi pysähtyi. Löysin finfoamlevyn ja kylmälaukun, joilla eristin vetokoneen. Laitoin lämpöpuhaltimen pöhisemään systeemin sisälle ja kitkaa alkoi taas löytyä. Pora pyöri ja puomi kääntyi. Vetokoneelle homma ei ollut raskas, mutta pitkä se oli. Isä oli opettanut, miten hiilet vaihdetaan hirsikairaan - siitä taidosta oli apua monta kertaa.

 

Liukkaiden tultua oli kaiveltava varaston laatikoita ja sieltä löytyi uudet lumiketjut.

 

 Kaikki palaset ovat loksahtaneet kohdalleen ja pelkka leijailee eteen päin.

 

Työmaalla vieraillut hupputekniikan alan asiantuntija katseli hetken kierrätysnosturihärveliä ja tostesi, että sinä teet täällä hommia keskiaikaisilla vehkeillä.

Toinen arvovaltainen henkilö makusteli savottaa ja lausui sitten: "Tämä on hevosenleikkiä. Tämä homma on suuri vitsi."

Ei nuo heitot ihan punaiseen täplään osuneet, mutta kyllä ne taulun reunoja raapii.


 

 

 

 

 

 

©2017 Hirsitalonosturi | Hirsi-Holma - suntuubi.com