Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

 

Kivijalka 

 

Miten kivipaadet muuttuvat kivijalaksi?

Mennään katsomaan.

 

Inspiraatio tarttuu siihen, mitä on tässä ulottuvilla, olkoon ne sitten vaikka siirtolohkareita. Tarttuu kiinni isoihin kiviin ja vie mennessään. Ensin on keveä ajatus ja kohta siitä on kuoriutunut jo ylväs visio. Ajatus askartelee yksityiskohtien kimpussa kuin petäjää paukuttava palokärki. Kun olisi hirsiseinän alla siirtolohkareista pilkotut harkot, niin siinä olisi ikiaikaiset materiaalit sointuvasti yhdessä. Kyllä näyttäisi hyvältä ja kestäisi pitkään. Voisi ajatella sitten, että rakennusmateriaalit toi tontille edellinen jääkausi - niissä sanoissa olisi jo kyllin avara ja juureva klangi.Kun kysymys on perustuksista, on kysymys perustavaa laatua. Minkä päälle rakennat? Pitää punnita se huolella.

Entä jos tekisikin betonisokkelin - tai kevytsoraharkkosokkelin? Miltähän näyttäisi hirsikehä sellaisen varassa? Kun tuota makustelee, tulee mieleen hankala sana - en viitsi sitä tähän kirjoittaa. Sitä vastoin kirjoitan: sopusointu ja soinnukkuus, sointuvuus, harmonia, luonnon muodot, luonnollinen rouheus ja niiden ainutkertaisuus, niiden kauneus - siinä on sanoja, jotka osuvat minuun. Sydän alkaa resonoida niiden äärellä ja inspiraation tuli leimahtaa. Täytyy alkuun selvittää, miten nämä hommat on tehty muualla. Kun tiedonvirrat on kahlattu läpi kivenhalkaisumielessä, on aika tehdä johtopäätökset.

 

Halkaistu kivenpinta on kaunis, karhea ja jäjittelemätön - hyvä pari käsinveistetylle hirrelle.

 

Tehdään siis kivijalka näistä lohkareista, jotka luonto on asetellut valmiiksi tähän pihapiiriin. Otetaan käyttöön myös nuo kivet, tuolta kujan varrelta. Niistä onkin helpompaa lohkoa harkkoja, kun ne on räjäytelty tieuralta joskus - on jo valmista suoraa pintaan. Tehdään perustusta myös niistä vanhoista navetan pohjakivistä, jotka löytyivät purkutyömaalta.  Siirretään ensin nämä kaikki aihiot rannasta ja yläpihalta ja kujan varresta talon paikan luokse kaivurilla, siihen ei mene kuin hetki. Sitten alkaa se varsinainen homma.

Mutta silloin kun piha oli vielä kaivurin repimä mutainen lääseikkö ja ne vanhan navetan kivet oli kipattu siihen - ne oli vähän painuneet mutaan. Homma oli alussa, sitä näkyi edessä päin hyvin paljon. Muistan kuinka raiviolla käväissyt mies tuumasi lähtiäisiksi: " Tämä on toivoton savotta."

Annetaan niiden sanojen varista harteilta - tallotaan ne maahan ja vieritetään kivi siihen päälle. Kääritään sitten hihat ja tartutaan laidasta kiinni - otetaan oppi oravalta - käpy kerrallaan terhakkaasti tyhjäksi, sitten muutama  ketterä loikka, seuraava käpy irti kuusen oksalta ja rouskuti, rouskuti. Siinä on hyvä kaveri - ei saarnaa epätoivon saarnaa.

 

Se varsinainen homma – Tavoite ja haasteet

Niin - talon pohjaksi tarvitaan noin sata kiviharkkoa, neliskanttisia, korkeus 40 cmja pituus 40-140 cm. Kaksi ydinhaastetta on siinä, että miten kääntelet isot kivet sopivaan asentoon ja kuinka saat ne halki. Se kääntely on tarkoitus tehdä nosturilla, joten siltä osin kaikki on jo valmista. Entäs halkaisu? Miten kivenjärkäleistä tehdään harkkoja? Miten halkaisulinjan saa menemään sieltä, mistä haluaa?

Kun kalastajan pojat muuttivat pohjoisesta etelään, ryhtyivät he tekemään taloja kaupungin kylkeen ja siellä oli edessä samanlaiset isot kivet, jotka piti saada palasiksi ja pois talon tieltä. Kiven juureen sytytettiin nuotio, jonka lämmöstä isokin kivi vähitellen mureni. Konsti oli huomattu silloinkin kun löylyä heitettiin kotasaunan kiville Hirviniemen hietikoilla. Tulen hehkuttamat kiuaskivet murtuivat paukkuen löylyveden jäähdyttäessä kiven pintaa. Olisiko näistä apua?  Vätsärin Pakuristaja kertoi, että ennen oli kiviä halottu niin, että poltetaan tervassa uitettua köyttä kiven pinnassa ja lämpö halkaisee.  Tuosta juontui ajatus, että miksei siinä toimisi napalmi?  Kiven pintaan vain napalmivyö ja tulta perään.  Pitää kokeilla. Valmistin napalmin samalla reseptillä, jonka isä oli neuvonut venekitin tekoon. Veneet kyllä kelluivat aivan hyvin, mutta kivet eivät halkeilleet. No, tuli tehokasta nuotion sytykettä pitkäksi aikaa.

Etanadynamiitti. Sillä halkeaa kivet. Pieni pussi maksaa aika monta euroa. Yksi reikä vetää massaa puoli desiä. Tehdään noin pari tuhatta reikää hitaasti räjähtävällä, kalliilla massalla. Taitaa tulla liian hitaaksi ja liian kalliiksi. Unohdetaanpa tämäkin.

Ostin poravasaran ja kymmenen kivikiilan satsin. Sijoitukselle tuli hintaa aikalailla - aivan pientä savottaa varten ei kannata ryhtyä kalustoa hankkimaan. Mutta, kun tavoitteena oli tehdä sata metriä harkkoja, raskin laittaa sataset menemään. Porasin kivenlohkareeseen rivin reikiä, joihin asettelin lipuskat ja öljytyt kiilat. Nakuttelin tovin. Kuului ratinaa ja kivi halkesi.

 

Kivikiila

 

Ikivanha kivi halkeaa kohta.

 

 Kivi on halki

 

Parin tunnin puuhastelun jälkeen tein muutaman havainnon. Kivien poraaminen on hidasta, kun on kevyt poravasara ja 20 mmterä. Lisäksi ensimmäinen terä oli jo hajonnut. Kuumuus irrotti timanttipalat terästä. Poravasaran tärinä oli jäänyt käsiin. Tajusin, että sadan kiven tekeminen hajottaa hermot käsivarsista. Lisäksi homma vie aikaa paljon. Ja jos kalliita kiviteriä alkaa mennä tätä vauhtia, tulee hommalle aikalailla hintaakin. Näin tämä ei onnistu.

 

 

Kiviharkkojen teko

Muutaman viikon päästä homma alkoi kierähdellä eteenpäin näin: Tässä on iso kivi, raidallinen ja suurinpiirtein kuutiometrin kokoinen. Katselen kiveä ja mietin, mistä kohdasta se kannattaisi ensin halkaista - päätökseen vaikuttaa eniten kiven raidat - halkaisu tapahtuu helpoimmin raitojen suuntaisesti. Laitan poran kiven päälle, veden juoksemaan ja poran kilisemään. Kuusitoistanen terä painuu kymmenen senttiä kiveen. Heilautan poran vaaksan verran eteenpäin ja terä painuu kiveen. Kohta on kuusi reikää suorassa rivissä. Laitan lipuskat reikiin, öljyän kiilat ja laitan nekin reikiin. Naputtelen kiilat tiukalle. Jokainen kiila soi hieman eri sävelkorkeudelta kiristyessään. Naputtelu on kuin ksylofonin soittoa – voimaa ei paljoa tarvitse. Kohta kuuluu krak ja hieno murtumaviiva kulkee kiilalta kiilalle – kivi on halki. Vielä muutama napautus ja halkeama laajenee. Jotain peruuttamatonta siinä tapahtui - tämä kivi on ollut tuossa tuhannet vuodet tuommoisena ja nyt se on halki. Anteeksi.  

 

Mitä valmiimpi aihio, sitä tiuhempi reijitys kannattaa tehdä, ettei missaisi koko harkkoa. Ei auta oikoa - jonkun pikavoiton sillä voi siimaansa saada, mutta pitkän aikavälin kate ei synny niin. Pitää olla herkkä ja perusteellinen tatsi. Kiilatkin kestää pidempään, kun niitä ei tarvi kiristää äärimmilleen - toki teriä ja aikaa palaa poratessa.

 

Iso kivi ei käänny käänny helposti, joten nosturi oli oleellinen apuvälinen harkkotehtaalla. Näyttää siltä, että joku kivenmuru on lentänyt linssin rakoonkin.

 

Paljon pitää osua kohdalleen, että päästään tänne saakka.

 

Ajan nosturin puomin kiven kohdalle. Käärin toisen lohkareen paksuun ketjuun ja vinssaan sen sopivaan asentoon seuraavaa porausta varten. Jokaisessa liikkeessä on oltava ajatuksen mukana. Oletus on se, että ilmaan vinssattu kivi tipahtaa alas milloin vain. Kun ei tee yhtään virhettä, niin tämä päättyy hyvin, mietin. Mitään kiirettä ei ole ja jokaisen ajatuksen ja liikkeen täytyy olla rauhallinen ja punnittu. Mutta kun tekee hommaa yksin ja keskittyy vain siihen, mitä on työn alla, niin tilanne on helppo pitää hanskassa. Kun lohkare on vinssattu takaisin maahan sopivaan asentoon, pääsee varsinainen homma jatkumaan. Poraan uudet reiät ja kiilaan kiven halki.  

Vähitellen poraustahti hiipuu. Muutaman kymmenen kolon jälkeen vaihdan terän. Teroitan rälläkällä timanttiin uudet särmät ja purenta palautuu vahvaksi. Yhdellä terällä saa tehtyä viisi harkkoa eli  suurin piirtein sata reikää. Sitten timanttipää on lopussa. Teriä koko savotta nielaisee parisenkymmentä. 

Pieniä lisähaasteita lohkomissavottaan toi kivien laatuvaihtelu. Jotkut kivet halkesivat miten sattuu ja työ ei tuottanut tulosta sillä kohtaa. Sitten tulivat sateet. Piti väsäillä pressukatos ja jatkaa hommia sen suojissa.

 

 

Kivisokkelin kasaus

Etsin kivien joukosta yksilön, joka näytti parhaimmalta nurkkakiveltä. Ajoin nosturin puomin  kiven päälle. Kiedoin lenkkikettinkiä monta kierrosta kiven ympäri ja lukitsin lenkkiketjut toisiinsa kierretangoilla. Kiinnitin taljan koukun ketjun silmukkaan ja nyin kiven ilmaan. Sitten ajoin puomin anturan kulman päälle ja laskin kiven paikoilleen.  Kokeilin kiven alla asennussoran käyttöä, mutta hylkäsin idean ja siirryin käyttämään kiilakiviä – se toimi.   Sitten seuraavaa hakemaan. Uuden kiven etsinnässä oli huomioitava aina edellisen muodot, jotta uusi kylkeytyisi hyvin aikaisempaan. Lisäksi mietin, että parhaiten onnistuneet harkot laitan julkisivun puolelle ja suurin piirtein onnistuneet vähän varjoisempiin kohtiin. Vaimoni kärräsi kottikärryillä kiilakiviä anturan ympärille ja niitä kuluikin paljon. Kun uuden kiven oli saanut kangettua sopivaan korkoon ja asentoon, se oli vain muutaman kiilakiven varassa. Se täytyi siis vakauttaa, joka tapahtui kiilakivillä. Jokaista harkkoa lukitsemaan naputtelin parikymmentä pikkukiveä.

 

Kulmakivi.

 

Mikä on se valo, joka kantaa läpi pimeän ja vie läpi harmaan kiven?

 

Toisen kivikerroksen asennus oli haasteellisempi homma. Monin paikoin oli kiilattava vastakkain tulevista kivistä paloja pois, että asennus onnistuisi. Jokaiseen rakoon naputtelin pieniä kiviä ja harkot asettuivat jämäkästi sijoilleen. Ja jottei yksikään harkko pääsisi liikahtamaan sijoiltaan, muurasin ne sisäpuolelta sieltä täältä kiinni toisiinsa ja anturaan.

 

En ollut tässä kohtaa vielä huomannut, että puukiilojen avulla harkkojen asennus onnistuu paljon helpommin - joten tein paljon vaikeammin.

 

Syksyn ajan oli poravasara kilissyt ja nosturin puomi pyörinyt. Homman loppu häämötti jo edessä. Nostelin ja kiilasin työmaalampun valossa, oli lokakuu ja pimeää. Kännykkä tärähti ja vastasin. Sieltä soitti mies joka on rakentanut linnan. Lopetettuamme puhelun, nappasin moottorisahan, hain taapelin alta nipun sateelta säästyneitä rimoja, silppusin ne ja laitoin tulet saunan pesään. Parin tunnin päästä pimeälle tonttitielle ilmestyi musta Defender, vetäen perässään valtavan pitkää asuntovaunua. Menin liikenteenohjaajaksi ja juuri ja juuri saimme  yhdistelmän sopimaan sisään liittymästä. Olimme saaneet  harvinaisia vieraita. Mikä riemu!

Parin seuraavaa päivän aikana tehtiin kivijalka porukalla valmiiksi. Nuorin kivimies oli  hiljattain koulunsa aloittanut, mutta iästä huolimatta kaverilla oli jyvä kohdallaan kiviperustuksen teossa.

 

Kuu katsoo, nuija heiluu ja paadet halkeilevat.

 

Yhtäkkiä metsätieltä lipuu pihaan Defe, valtaisa asuntovaunu ja parisenkymmentä ystävällistä silmää - voiko tänne mitään parempaa lipuakaan?

 

Harkko leijailee. Tämä vielä ja se on siinä! Sitten vielä nostan seinät pystyyn...

 

 

Saha tipahtaa kädestä

Talvi tuli ja meni ja kesäkin - monta kertaa. Muutettiin sitten keskeneräiseen taloon ja saha putosi kädestä. Hanskat roikkuivat pitkään naulassa ja työkalut ruostuivat pakissa. Ei ollut mitään syytä rakentaa. Ei se yksin täytä elämisen janoa. Kivet ja hirret tuntuvat ontoilta kavereilta pitkässä juoksussa. Ja jos on epäselvää onko taulua olemassa ja monta vuotta kuitenkin veistää sille karmeja, tulee vastaan kujanpää. Mitä varten minä tätä teen? Mikä on taulu? Onko sitä?  Vähitellen se kai alkoi hahmottua ja tuntui, että on tässä sittenkin jokin idea kaikenkaikkiaan. Ja kohtuullisen mielekästä olisi veistellä nämä olemisen kehyksetkin valmiiksi. Olisi ainakin kauniimpaa ympärillä.

Vatulointi alkoi jossain vaiheessa riittää ja pihamaalla kuului taas ketterien askelten ääntä. Sahan savu leijaili ja pala palalta savotta tekeytyi valmiiksi. Takapihalla oli vuosia lojunut kivilouhikko - siis siirtolohkareiden silppuamisesta jääneet tähteet. Aina välillä niitä peitti hanki ja kun keväällä ne tulivat näkyviin, niin ilmaantui ajatuksia, että jonnekkin ne pitäisi viedä. Tuntui ökyajatukselta tilata kaivuri ja kuorma-auto ja sanoa haalarimiehille, että viekää nuo pois. Miksi se on niin vaikeaa? Jotakin niille pitäisi keksiä - rumia ovat noin tuossa ja kun lapsia tulee jostakin pihalle, he haluavat hyppiä kivillä. Joskus jalka lipsahtaa ja kiven särmät ovat teräviä. Pitää saada ne pian pois.

 

 

Kivimatto (ko?) 

Sitten tuli idea. Kun niiden pillkkominen onnistuu, niin pilkotaan ne. Niistähän tulee kaunis kivimatto kivijalkaa kiertämään! Polutkin sillä voisi päällystää. Kaunista harmaata lohkottua kivipintaa, erimuotoisia paloja - kaikki erilaisia - siihen ei väsy silmä. Siihen se väsyy, kun jokin muoto toistuu. Siinä ei ole elämää. Vesi, savu, tuuli ja tunturin kaari. Puun syyt, polun mutkat, kaikki mikä taipuu ja liukenee tai terävöityy, sävyttyy ja virtailee jonnekkin päin. Siinä on elämää. Sellaisessa viihtyy silmä ja sielu. Sellainen ruokkii luovuutta, eikä kuihduta sitä.

Taloa kiertävä kaunis kiveytys silpuista. Ja kivipolut - ei tule punkkeja niin paljoa, kun kävelee kivipolkuja - hyvä ajatus sekin. Ja on taas tarpeeksi vastusta. Miksi aina pitää mennä läpi harmaan kiven? Miksei sitä voisi kiertää. Viisaammat kiertää. Mitä jos ajattelisi niin kuin se rento kaveri: "Kun ei vaan tarttis tehdä mittään." Siihen hän oli kiteyttänyt elämänsä linjalangan. Ja mikäpäs siinä, kun yhteiskunta on niin edistyksellinen, että tuokin on mahdollista. Paanajärvellä alkoholistitkin hankkivat juomarahansa mustikoita keräämällä. Mutta täällä ei tartte. Hyvä homma. Ei tartte tehdä mitään. Ei tapahdu mitään. Voi vaikka juoda sitä viinaa viisastuakseen ja toisten rahoilla. Hyvä systeemi. Tosi hyvä!

 

 

Miksi raataa?

Mutta se miekkonen osasi istua laiturin päässä. Minä en osaa. Minä teen laitureita. Kivet pitää pilkkoa palasiksi ja kaivaa kovettuneeseen maahan niille kaikille paikat ja laittaa hiekkaa väliin ja lakaista siistiksi, että voisi olla tyytyväinen. Miksi ei voisi mennä joskus riman ali? Hiippailisi ihan hiljaa kyyryssä ali, eikä kertoisi kenellekkään mitään. Miksi ei koskaan voi livistää?  Tuntuu että se ei tuntuisi miltään. Ja tuntuu paremmalta, jos tuntuu joltakin. Raataa itsensä väsykiin, hoippua keittiöön nälkäisenä, nauttia siitä että saa paljon aikaan. Nukahtaa tyytyväisenä: on tullut silputtua kiviä, on tullut laitettua niitä paikoilleen ja hyvältä näyttää. Ja siinä onnensa käsittää. Kivet on paikoillaan. Paikka on täytetty. Elämällä on merkitys. Onko?

No niin. Talon pohjoispäädyssä näkymä on mitä on. Sinne on vuosien kuluessa kolattu koko operatiivisen toiminnan sivusaalis. Ja rajan tuolla puolen majailee sen suuren ja mahtavan maan mies. Sommitelmassa on jotain tuttua - rytöläjä rajalla. Tulee mieleen Raatteentie. Hyvä että siellä kävi niin kuin kävi. "Tossuryssät tapettihin, kylvötettihin kovasti.." kirjoitteli se suuri ja mahtava kalastaja, kun kotipirttiin palasi. "Ei ne osunu, ku niillä oli sormet jääsä" - hyvä homma - muuten ei oltaisi tässä värkkäilemässä. Kasan keskeltä kiskon irti maastopylväsporan rungon. Kakkoskakkoskolmijalka liitoksineen on kestänyt jo monta vuotta joka kelissä. Liikkuvaksi rakenneltu teleskooppirakenne on ottanut ruostetta pinnalleen, mutta se ei vaikuta laitteen toimintaan. Järjestelmän mekaaniset toleranssit ovat niin suuret, että väliin sopii muutaman vuoden ruosteetkin.

 Kannan härvelin asemiin louhien luokse. Vedän sähköt. Kannan ison akun työmaalle ja ongin rytöläjästä ikivanhan Bilteman pilssipumpun. Tämä on ollut taas talven hangen alla - onkohan tässä vielä henkeä? No, piuhat akkuun. Hiljaista on. Jotakin kuuluu kopan sisältä - sähkö yrittää aiheuttaa pyörimisliikettä - ei onnistu. Taskusta löytyy yksi huopanaula. Annan sähköä vesimyllylle ja vääntelen siipiratasta huopanaulalla - jotain on kiilautunut johonkin rakoon, kun ratisee eikä kulje. No pitääkö hakea kaivosta jätevesipumppu, kiskoa 100 m piuhoja rantaan asti ja etsiä pitkä putki tai jopa ostaa semmoinen ja verkkovirtamyllyllä kastella kiviterää? Pumppu räsähtää käyntiin yhtäkkiä. Niin kuin riekko lähtisi jalkojen juuresta. Päästää pärisevän naurun ja vaeltajan pumppu iskee muutaman ylimääräisen iskun. Se pyörii.

Homman mielekkyys kasvaa välivoittojen suomista ilon pilkuista. Ne kait on tämmöisen homman peruspolttoaine? Jos miettisi vain maalia; haluaisin asua hienossa käsinveistetyssä hirsitalossa, järven rannalla ja ottaa orresta leipää ja murtaa sitä vieraiden kanssa ja ottaa vastaan itsetuntoa hiveleviä kommentteja siinä samalla, kun mutustellaan sitä orsileipää. Kun saisi siivunsa huomiosta ja maineesta ja tietysti mahdollisimman leveän sektorin sitä lajia, niin jo oisi - voisi kulkea kuin kukko, heltta pystyssä  Huomaatteko? Kukkokiekuu!!!

Intiaanit tulivat ja laittoivat leirin pystyyn varttitunnissa. Pistivät biisonin jalan vartaaseen ja ties mitä hauskaa tekivät porukalla. Varmaan soittivat laulujaan ja mokkasiini nousi keveästi. Valkoinen mies alkaa raivata paikkaansa korpeen. Hän on nuori. Tummat hiukset. Hän katsoo kauas. Visio kantaa. Ja kun hän aikojen päästä nakuttaa viimeisen listan katonrajaan, on ohimolla jo harmaita lankoja. Miksi se tekee niin? Miksi valkoisen miehen pitää nähdä niin paljon vaivaa siinä, missä intiaanit heittivät tiipiin pystyyn varttitunnissa? Miksi? Miksi siihen pitää laittaa puolet elämän voimista? Onko se silkkaa pörhistelyä; katsokaa kaikki minua, katsokaa kuinka taitava ja ahkera olen! Kuinka pitkä matka toisten luo on tällaista tunnelia pitkin? Ja millainen on se yhteys, joka syntyy? Onko sitä? Muistan, kun Kyösti saarnasi, että kuinka me olemme valmiita tekemään melkein mitä tahansa, että saisimme jonkinlaisen ränikän rintapieleen. Lause osui ja upposi. Karjula heitti kympin. Katsokaa taivaan lintuja ja kedon...  ...pitäisi mennä pilkkomaan kiviä.

Ja kun aika on ohi. Mitä ajattelevat ne jotka kantavat? Mitä ajattelevat ne jotka jäävät vielä hetkeksi jatkamaan? Ajattelevatko he salvoksia ja harkoiksi louhittuja siirtolohkareita? Ajattelevatko he niitä tuhansia yksinäisiä tunteja, jotka tuo sielu liikehti taapelin vaiheilla moottorisahoineen. Kävikö siinä lopulta niin, ettei veistäjä ehtinyt puhaltaa hehkua hiillokseen. Oli niin kiire veistää monumenttia egolleen. Kiire, kun elämä on niin lyhyt. Kävikö siinä niin, että hän samoili aina vain syvemmälle metsään. Ja lopulta katosi erämaahan. Ei saanut sanottua niitä lämpimiä sanoja. Ei ehtinyt kantaa halkoja nuotioon. Ja lopulta paleltui kuoliaaksi ja ainoat kukat, joita kummulle ilmestyivät, olivat kuurankukkia. Kävikö niin? "Saanut ei saalista, vaan kauaksi maalista, linkosi keihään ja keihäästä katkesi pää." Kuinka osuvia sanoja! Karjalainen heitti kympin.  

Poika. Ota lapio ja kaiva. Kaiva kallioon asti ja ankkuroi rakennus siihen. Muuten se ei kestä. Tulevat tuulet ja tulvat. Jos se on hiekalla, se lähtee virran mukaan. Ja poika. Älä ripusta sittenkään rukkasia naulaan. Ota se lapio aina välillä. Kaiva vähän. Varmistele, että akkuri pitää. Jos huomaat, että se on murentunut, niin korjaa se samantien. Et ole menettänyt kaikkea. Laivaa voi ohjata niin kauan kuin se seilaa. Ota kiinni ruorista ja ohjaa. Älä pelkää valoa - käännä keulapiikki sitä kohti ja anna mennä. Ole rohkea! Älä ajelehdi vaan purjehdi.

Tottahan nuokin sanat ovat mutta mitä olisi tämmöinen savotta ilman välivoittojen tuomaa jokapaäiväistä iloa. Pientä ja sitkeää iloa; kylläpä tuo hirsi on kaunis, menipä se hyvin paikalleen, mukava tehdä, kun ei varpaita palele, ihana nukahtaa hetkeksi styroksipalan päälle - se on lämmin ja kuunnella kun kamina rapsahtelee.  

 

 

Salamanisku

Pilssipumppu pyörii. Mekaaninen pulma lähti myötävirtaan ja iloitsen. Kohta se sammuu taas - no? Avaan sähköliitoksen. Kuorittu kuparipiuhan pää on vihreä ja koukulle väännetty galvanoitu kolmen tuuman naula on ruosteessa liitoskohdasta. Löydän nelosnaulan, jonka kannalla rapsutan hapettumat pois ja käärin piuhan takaisin koukkunaulan kannan juureen ja varmistan liitoksen ilmastointiteipillä. Ei voi juottaa, kun se juotinkin paloi siellä vajassa.

Se salama iski keskelle pihaa. Leimahti ja jyrähti samalla hetkellä. Minä näin sen. Se paloi kiinni mielen pohjaan. Valokaari oli metrin levyinen. Iski kiven päälle ja tuntui, että koko talo tärähti. Ja se orava oli juuri juossut kaatosateen läpi saunalle. Se lähti sen kiven luota. Aavistiko se salaman. Ainakin sillä oli hirveä kiire. Juokseeko oravat normaalisti kaatosateessa? Kai se aavisti mitä on tulossa. Tajuaisiko siinä itse mitään? No, ainakin sen tajusi, että nyt on venevaja raunioina ja työkalut ja kalavehkeet on lentäneet taivaan tuuliin. Tajusi sen että työpöytä on nyt puhdas. Ei voi tehdä paljon mitään. Kaikki se roina, jota ei tarvitse aivan joka päivä - sitä ei enää ole. Kaikki ne puolikuntoiset vehkeet. Kaikki ne aikomukset, että pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Kaikki ne nousivat savuna taivaalle.

Ja nyt kun istun kirjoittamassa tätä ja katson nurkkahuoneesta Murtoselälle. Ei ole vajaa. On vielä rauniot. Ovat olleet jo 500 päivää. Vajan paikalla on aukko rantapuustossa. Kelottuneita, kärventyneitä kuusia. Siitä näkyy aavalle. Vedenpinta väreilee etelätuulessa. Tuolla puolen rantapuut jo kellastuu, takana vihreät männyt, siniharmaa taivas. Kohta alkaa kuhat uida verkkoihin. Pitäisi ensin nakutella paikoilleen kaikki listat ja soittaa rakennustarkastajalle. Tuutko, hörpätään voittokahavit. Maratoonari on tullut mualiin. Kirjotetaan se - mikä se olikaan - todistus siitä, että viimeinen lista on paikoillaan ja pannaan paperit mappiin ikiajoiksi. Ja sitten aukaisen perämoottorin kaasarin ja herkistelen sen pelikuntoon. Selvitän verkot ja vien ne syvänteen rinteeseen. Harmi kun se kaiku hajosi. Osui potkuriin. Oma vika. 

 

 

Kivien kimppuun

Mutta nyt toimii pumppu. Laitan Volvon perään vanhan muulin. Toisella puolella on rengas ja toisella pelkkä vanne. Pelittää hyvin pihakäytössä. Etsin kaikki saavit kyytiin ja peruutan rantaan. Pesen saavit ja kipitän sitten edestakaisin kärryltä järveen ämpärin kanssa niin monta kertaa, että saavit on täynnä vettä. Peltivanne kolisee rantakujan möykyissä eikä vesi pysy saaveissa kovin hyvin. Suurin osa siitä kuitenkin saapuu louhospaikalle.

Sitten vain suojaimet silmille ja korville ja reippaasti hommiin. Avaan kivikiilalaatikon ja huomaan, että kiilat ovat lainauksen jäljiltä mutkilla. Etsin sopivan kivenkolon, johon asettelen kiilan lappeelleen ja humautan lekalla muutaman kerran. Tulee suora. Ja sitten seuraava. 16 millinen on vähän siinä alarajoilla näissä hommissa. Pitää malttaa tehdä reikiä riittävän tiuhaan ja naputella pehmein iskuin. Jos koittaa oikasta - halkaisempa tuon järkäleen kahdella kiilalla - on voimia lisättävä paljon. Kiilan iskupää muuttuu sienen malliseksi, kiila menee mutkille ja sitä on oijottava. Ja sitten jossain vaiheessa se on karkaistunut niin, että se helähtää poikki, kun koittaa oikoa ja lentää sitten pitkässä kaaressa rajan taakse. Kahdeksantoistamillin kiilassa olisi potkua ihan erilailla, mutta sitten taitaa loppua yty kevyen kaliiberin poravasarasta. Kysymys on optimoidusta kompromissiratkaisusta.

 

 

Makita murentelee teriä

No niin, nyt hommiin. Kääntelen satakiloisia louhetähteitä sopivaan asentoon rautakangella paakaten. Vakautan hirsikiiloilla kivet sopiviin asentoihin ja parin minuutin välein käyn siirtämässä poranterän seuraavaan kohtaan. Ja kun kivessä on pari reikää, kävelytän poraustornin seuraavan kiven päälle. Laitan poran käyntiin ja menen kiilaamaan edellistä kiveä. Pitää kantaa kiilattavan kiven luo kiilat, leka ja sorkkarauta ja vesiletkun pää. Hyörin ja häärin tunnista toiseen ja isot kivet murenevat pieniksi paloiksi. Nyt ne jaksaa pyöritellä kasaan. Vähitellen huomaan, mihin kohtaan reiät on tehtävä, jotta saisi halkaistua sopivan siivun kivestä. Jos reikä on hiukan pielessä, lähtee halkeama väärään suuntaan, eikä kunnollista jälkeä synny. Mutta nyt tulee hienoja siivuja. Niin kuin pitkoa leikkaisi. 

Mutta. Ensimmäinen terä katkeaa pian. Ja toinen. No? Vaikka käytin tämän Makitan huollossa, kun tästä oli murentunut SDS-plus istukka. Istukka on uusi ja kone jyrsii terän tunnissa hajalle! Huono ostos! Huono Makita! Miksi työntävät markkinoille tämmöisen keskeneräisen härvelin? Murh ja ärh! Ja kun aurinko laskee, minulla on jo kuusi katkennutta terää kivellä. Jokaisesta Makita on jyrsinyt sentin pätkän juuresta poikki. Timanttipäissä olisi kulutuspintaa vielä vaikka miten paljon. Huomenna loppuu terät, vaikka luulin ostaneeni niitä ylimäärin tähän hommaan. Tekisivät parempaa tavaraa - kumminkin osaavat! Tällaisia tarinoita tuottaa optimoitu kvartaalitalous. Varsinainen valkoisen miehen viisauden huipentuma. Eikö meistä ole muuhun, kuin tekemään nopeasti hajoavia vehkeitä, että saadaan raha pyörimään nopeammin. Mitä nopeammin saamme kaluttua tämän pallon tyhjäksi, sitä parempi - eikö niin! Menkäämme nurkkaan ja hävetkäämme pitkään ja hartaasti. Ja muuttakaamme sitten suuntaa. Ärh ja murh! Tehkää parempia poraistukoita! Tehkää semmoisia, että ne kestää, kun osaatte. Tästä tulee niin paljon harmia ja ylimääräisiä kuluja minulle. Joudun ostamaan vähillä rahoilla taas uuden poravasaran ja syljen pitkiä sylkiä. Mutta se onkin teidän tarkoitus? Olkaa hyvä. Siinä on rahat. Vaihtakaa autoa isompaan. Ja asuntoa! Minä vaihdan mersun korollaan. Nauttikaa! Heitän tällä vesilintua. Heitän Makitalla vesilintua. Anteeksi Makita -  tämä vaahtoaminen - kyllä se teidän hirsikaira oli kuitenkin ihan hyvä, vaikka siitä meni teräistukka jumiin ja pitokahva jäi käteen. Sain sen istukan rassattua juotenkin CRC-llä, että se toimii. Jumi johtui varmaankin asiakkaasta, eikä tuotteesta. Mutta se kahva - siitä en ota mitään tunnolleni. Se oli heikko lenkki. Se ei pelittänyt. Se jäi käteen. Tiedätkö Makita, mitä siinä voi tapahtua, jos mies tasapainoilee korkealla ja poraa vaarnanreikää hirteen ja sitten jää kahva käteen? Teidän kannattaa miettiä tämä asia tarkasti ja muuttaa vähän kuvia. Minä laitoin siihen kuustoistamillisen kierretangon pätkän - tein sille kierteet vanhan kahvan paikalle ja homma on pelittänyt siitä lähtien - siltä osin. Monta vuotta. Saatte tämän kehittämisidean ilmaiseksi.

Mutta nyt Makitan poravasara on päättänyt murustella ne kaikki 10 sds kiviterää hävyttömän lyhyessä ajassa. Ja minulla ei ole siihen varaa. Kun tuote on selvästi puolipukeinen, täytyy asiakkaan oppia pelaamaan sen kanssa taitavasti.

-Ota tämä nyt haasteena äläkä jää itkemään ja syyttelemään siihen. Katso poika mitä tapahtuu? Katso miltä katkennut terä näyttää?

 

-Ahaa!

-Miksi siinä on niitä eri värejä?

- Lämpövärit?

-Niin. Nyt alat ymmärtää. Terä siis lämpenee ja murenee. Miten saat sen kestämään pidempään?

-No jos annan jäähtyä sen välillä?

-Anna jäähtyä.

-Annan.

 

Virittelin vesiletkun niin, että se kastelisi myös poraistukkaa ja annoin terän jäähtyä tovin ennen seuraavaa reikää. Kehitysaskeleiden tuloksena terän käyttöikä alkoi venyä, mutta nyt on tunnustettava, että tein nämä varotoimet saman päivän aikana, kun Makita pätki ne kuusi terää. Ja ne säädöt tein jo aamulla. Ei tämä näin vetele! Katkeamakohdassa näkyy sateenkaaren värejä. Terä on lämmennyt siitä moneen sataan asteeseen. Ei saisi varmaan lämmetä niin paljon.

Oli ilta. Olin harmistunut. Alanko nyt yötä vasten remontoimaan sitä vanhaa Boschia kuntoon? Sekin oli hajonnut kivihommissa, mutta olihan takana kunniakas määrä kivireikiä. Sata isoa harkkoa. Ei ole häpeäksi edes Boschille, jos sellasen jälkeen kyykistyy.

-Se taisi saada sähköhäiriön. Silloin lopussa se surahteli ja oli sitten vain ihan vaiti. Olisiko johto vain vioittunut?

-Hei jätä se homma aamuun, yritän toppuutella.

- Jos levittelisin paperia suojaksi tuohon pirtin nurkkaan ja pajotan siinä, tunti pari...

- Malta, malta. Jos nyt venytät päivää, et jaksa huomenna mitään, yritän toppuutella.

Maltoin kuitenkin. Aamulla on aivot uudet ja terhakkaa virtaa - laittaa sitten kuntoon vaikka hajonnut poravasara.

 

 

Taistelua poravasaroiden parissa

Aamulla hain asuntovaunusta Vanhan Bosch - merkkisen poravasaran. Oli kuulas keli. Aika kylmää. Järvelle nousi usvaa. Taidan tehdä tämän homman sisällä. Levittelin Savonsanomia suojaksi remonttipaikalle. Ryhdyin irrottelemaan kuoria. Monesti hommat on vähän siinä ja kinttaalla. Nytkin oli pulmansa saada pitkät koriruuvit kääntymään syvässä upotuskolossa. Ainoa sopiva työkalu, mitä kapeasta arsenaalistani löytyi, oli tulpan avain. Sain ruuvit irti ja ajattelin laittaa toimivasta työkalusta uuden johdon, jos vaikka olisi piuhassa vika. En ehtinyt vielä suorittaa aikomustani, kun huomasin, että yksi liitoskohta oli tärissyt irtipoikki. Oli otettava sähköjohtoa sentti sisäänpäin ja siirrettävä vedonpoistajaa saman verran. Oli kuorittava johdonpäätä, kieriteltävä se köydeksi ja sitten vain kuparilankatuppo reikään ja ruuvi sopivasti tiukalle. Koppa takaisin paikoilleen ja nappi pohjaan. Bosch käynnistyi. Olin iloinen. Kerrankin remontti sujui nopeasti jahelposti. Sitten vain SDS istukka paikoilleen, mutta. Sehän ei pysy paikoillaan. Sama oire koskee myös poraistukkaa. Vika ei ole istukoissa. Se on poran puolella. Onko jokin osa murentunut pois kovassa käytössä? Ehkä. No. On aikamoinen epäkäytännöllinen haittatekijä, jos teräistukkapakettia täytyy kannatella niin kauan, että uuden reijän poraus taas alkaa. Se on aivan liian hankalaa. Pakko kehitellä Boschiin jonkinlainen lisävaruste, joka estää teräistukkaa terineen tippumasta maahan joka välissä.

Pengon rojuläjästä mustan muoviputken pätkän. Veistelen, sahailen, tohotan, taivuttelen, kastelen ja ruuvailen ja sitten koeajan. Aika hyvä. Mutta ei tarpeeksi. Ensimmäinen versio saa mennä. Sitten uutta matoa koukkuun. Ei saa mennä kyykkyyn. Kyllä se siitä. Pulttaan lankunpätkän kiinni maastopylväsporan pora-adapteriin. Nyt tulee jämerä. Lisää rumuutta jo valmiiksi epämääräisen näköisen härvelin kylkeen. Ihan sama. Kunhan saisi tämän hommiin. Kyllähän remonttipajotus hauskaa on ja kotoisaa. Muistan, kun ennen syysiltoina piha leimahteli hitsausliekin valossa. Perunat piti saada pellolta varastoon ennen kuin maa jäätyy. Nostokone hajosi tuon tuosta. Se olisi sopinut paremmin oravien rimpuilutelineeksi.

 Jotenkin se, että vehkeet hajoilee, avataan pakki, kaivetaan ratkaisevat helat nurkista, kun rahaa ei ole ja värkätään kalusto sen verran iskukykyiseksi, että päästään taas pieni syöksy eteenpäin. Jotenkin se on niin kotoisaa. Mutta silloin peli oli totista. Kaiken värkkäilyn takimmaisena tavoitteena oli kierittää markkoja laariin. Siihen oli pitkä matka. Ja pottia oli jakamassa yli sata sormea.

 Mutta nyt on taas pakki auki ja työkalut levällään pitkin kivirappusia. Pengon romulaatikkoa löytääkseni pari sopivaa ruyuvia, joilla vesijohtoputken pätkän saisi kiinni lankun pätkään. Kotoista värkkäilyä. Paitsi että tämä ei ole niin totista. Elanto ei ole varsinaisesti tämän takana. Taidan värkkäillä vanhasta muistista vain. Näin elettiin ennen. Tämä on tie. Väistämätön. Touhu tuottaa tulosta. Jyrmeän kokoinen lisämoduuli pitää teräistukkaa paikallaan ja pora pyörii ja naputtaa. Nyt kiviä halkomaan. Jihuu.

Pora on asemissa. Pilssipumppu pyörii saavissa. Vesi kastelee terää. Kaikki on valmista. Nyt pora käyntiin. No!? Kyllähän se pyörii, mutta ei ala kilistä. Iskutoiminto ei pelaa. Melkein harmittaa. Kehitinkö turhaan koko teräistukanputoamissuojamoduulin? Lievä turhautumisen aalto lipuu ohi. Antaa lipua. Taistelu on kesken.

Irrtotan liinakiristimen, jolla pora on asennettu järjestelmään. On avattava nyt poravasaran varsinainen konehuone. Ruuvit ovat tiukassa, mutta onnekkaasti ne avautuvat. Hetken aikaa pyörittelen osia ja irrottelen ja perehdyn mekanismien toimintaperiaatteeseen. Etsin pulmakohtaa. Moottori saa kaiken pyörimään hyvin. Putsaan ja rasvaan mekanismit ja kasaan koneen. Menen kiven luo ja painan nappia. Terä kilahtaa pari kertaa ja taas häipyy iskuteho jonnekin. No. Harmi homma. Ei auta. Pitää vain yrittää. Katse eteenpäin ja suunpielet...

Avaan kopan uudelleen ja konetta pyöritellessä moottori akseleineen ja laakereineen livahtaa ulos pesästään. Nyt pitäisi saada ne takaisin, mutta hiilet ovat pompanneet niin, että ne olisi saatava ensin etäämmäs toisistaan, että moottori sopisi paikalleen.  Kädet meinaa loppua kesken, kun yrittää yhdellä kädellä pitää kiinnni kahdesta naulasta, jotka vääntävät hiiliä erilleen ja vielä samalla kädellä olisi saatava pora pysymään paikallaan, jotta uloslivahtaneen komponentin voisi sujuttaa onnistuneesti sijoilleen. Monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen moottori on paikallaan. Hyvä. Laitan vaseliinia reilusti lisää iskuosiin. Kasaan kamppeen ja koeajan. Tyhjä arpa taas. Mikä tätä vaivaa? Avaan ruuvit taas ja analysoin ongelman niin hyvin kuin taidan. Tajuan, että terää vasten naputtava iskuri on käynyt väljäksi. Arvelen sen lämmenneen liikaa  ja siitä on seurannut väljyyttä. Nyt on pakko mennä kyykkyyn. Tälle minä en mahda mitään.

No voihan tällä porailla perusterillä. Siltä osinhan tämä toimii. Mutta miten teräistukan saisi pysymään paikoillaan? Sehän putoaa, jos sitä ei kannattele. Sieltä on joku osa hajonnut ja varmaan kadonnutkin. Rinkasta löytyy valkoisia kuminaruja. Niillä oli kitara kiinni yläputkessa. Hyvin se pysyi siinä. Nyt ne saavat pitää teräistukkaa paikoillaan - siinä kun on sopivasti uritettu, ympäripyörimätön kantaosa. Siihen vain tiukka lenkki kuminyöristä ja vielä pidempi lenkki kiertämään poran käsikahvan yläosassa olevan uran ympäri. Tällä kertaa tikka osuu tauluun. Hyvä. Ei mennyt aivan hukkaan tämä kaikki yrittäminen. Nyt tällä kuitenkin voi porata puuta ja lattarautaa.  Ja kovaan käyttöön se pian joutuikin. Kivien ja maan ja hiekan siirtelyyn piti saada vahva kärry. Syntyisikö se näistä raatteen rojuista? Syntyy jos päättää niin...

 

 

Vesikuonokoppa Makitalle

Kun Boschista ei enää ollut kaveriksi kivihommaan, käännyin taas Makitan puoleen - siinähän toimii kaikki mekanismit ongelmitta. Ainut vain on terän kuumuminen. Ja sen voi estää ainoastaan vedellä, jos tarkoitus on laulattaa moottoria tunnista toiseen. Vettä pitää saada istukan sisään. Siinä se on, mutta miten? Yritin jo eilen valuttaa sitä ylhäältä pyörivän istukan kuoreen. Tietysti keskipakovoima vippasi joka ainoan pisaran poispäin karasta, eikä niistä yksikään mennyt sinne minne toivoin. Voi voi. 

Teränistukan pitää uida vedessä. Iskurin pitää uida vedessä. Kokoajan. Maali on selvä. Pitäisi löytää sopiva kippo, joka ympäröisi istukkaa. Ja joka olisi kokoajan täynnä vettä. Makitalle pitää saada vedenpitävä kuonokoppa. Et sitten enää pure mun teriä palasiksi.       -Hei! Täällähän on Mersun peräkoukun suojakippo - reunasta haljennut, niin kuin moni muukin muoviromu, mutta on siinä ehjääkin vielä - juuri ja juuri tarpeeksi. Tästä se lähtee!

SDS plus kiviterän juuren halkaisija on tasan 10 mm. Poraan 9,5 millisellä reiän kipon pohjaan, aivan keskelle. Hierrän aukon sellaiseksi, että terä menee siitä läpi välyksettömästi - kippoon kun tulee vettä, eikä se saa heti valua alakertaan. Tältä osin peli on nyt selvä. Pilssipumpulta tulee se vesiletku. Poraan sille sopivan reiän peräkoukunsuojakipon yläosaan, melkein lohjenneen kohdan korkeudelle. Sullon muoviletkun pään reikään. Tiivis on liitos, mutta jotenkin se täytyy varmistaa. Pakissa näkyy kahdenmillin rautalankaa. Poraan putken läpi reiän vaakasuuntaa, pujotan rautalangan siitä läpi. Sitten solmin rautalangan päät kipon vastapuolelle ja leikkelen ylimääräiset pätkät pois. Näyttää pätevältä. Tästä tulee vesi sisään letkua pitki ja... Seuraavaksi teen kipon vastakkaiselle puolelle toisen reiän samaan korkoon. Asennan siihen metrisen letkun samalla tekniikalla ja kiedon koko paketin ympärille ilmastointiteippiä. Ja vielä; metrisen ylivuotoletkun päähän surraan paksulla rautalangalla suuren messinkisen mutterin. Sitten kun porailee kiviä, niin terä menee mutterin läpi - ja vesi virtaa katkeamattomasti sinne minne sen pitääkin mennä. Ja tähän viimeiseen letkunpätkään syntyy vahva lappoefekti, jonka ansiosta osaltaan teränjäähdytys on melko tukevalla pohjalla. Nyt ollaan melko pitkällä.

Jotenkin pitäisi estää se, ettei porauskohdasta roiskuva vesi kástele itse poraa. Jos terän juureen laittaisi kiekon, joka estää roiskeet? Mistä sen tekee? Pitäisi olla mahdollisimman pyöreä ja reikä ihan keskellä. Mitä vähemmän vapinaa, sitä pidempään vehkeet kestää. Romukopassa on bleksimuovia - tarttui mukaan romiksen laidalta ammoin. Jonkun työkoneen ikkuna se on ollut. Piirrän harpilla ympyrän ja sahailen sen irti. Näyttää liian epämuodostuneelta. Tee uudestaan. Tee tarkemmin, koska osaat. Mikset tee kerralla kunnollista kun osaat. Ellu sanoi niin kymmenen vuotta sitten. Arvasikohan, että minulla oli korvat auki. Osuvia sanoja. Yritän opetella niitä tässä. Kiitos niistä sanoista! Uusi yritys ja rima ei tipahda. Lopputulos on melkein yhtä hyvä kuin aivoissa ollut visio. Saa riittää. Kyllä se pelittää. Näyttää pyöriessään aivan cd-levyltä.

 

Menneillään on valkosipulien kuivatus ja Makitan poravasran modifiointi urakkamoodiin.

 

Makita on saanut vesikuonokopan mersun takakoukun suojuksesta - sekin turhake on pääsemässä viimein tositoimiin. Ilmeestä päätellen asian kanssa on pitänyt jonkin verran kamppailla.

 

Aikaa on kulunut paljon. Monta umpikujaa on koluttu. Viimein löytyy väylä joka vetää. Pora pyörii, nuija heiluu. Kivi kiven jälkeen murtuu palasiksi. Vesi kiertää. Iskuri ui. Minä en kylvä - minä puin. Mikään ei enää hidasta. Ja terät alkaa kestää. Hei Makita! Saat tämän innovaation ilmaiseksi. Se vähintään nelikertaisti terien käyttöiän. Jää rahaa vähän muuhunkin kivenpilkkojilla.

 

 

Kärryt

Kivisilpusta on tarkoitus tehdä talon seinustaa kiertävä kiveys, polkua ja portaitakin. Ne pitää kuljettaa asemiin. Ne on raskaita. Millä ne vie?

Muistan kun viime syksynä nostelin kiviharkkoja kuistin portaisiin. Hölmö. Ei niitä pidä nostella. Selkä palautui jouluun mennessä. Nyt en nostele, enkä kanna kuin pieniä. Isommat pyörittelen lankkua pitkin kärryyn. Pitäisi olla kärry. Jämerä pihakärry. Sille olisi tilausta hyvin paljon, joten pitääpä penkoa vähän nurkkia - syntyisikö se niistä  mitä on? Jotain perin kiehtovaa on siinä, että miettii, miten näistä romuista syntyisi toimiva vempele. Ja äärimmäisen kestävä. Aivan uniikki pajote. Yksi opiskelukaveri oli nähnyt muutaman vuoden ajan, miten toimin ja ajattelen. Hän kirjoitti luokkakronikkaan kohdalleni : "Hän on mies, joka käyttää suurimman osan ajastaan miettien, miten viiden minuutin homman voisi tehdä nopeammin ja tekee sen lopulta kymmenessä minuutissa." Asia ei ollut jättänyt häntä kylmäksi. Minua hymyilyttää aina, kun muistan nuo sanat. Totta on, että olen käynyt kääntymässä lukemattomien umpikujien päässä, etsiessäni tietä eteenpäin milloin milläkin karttalehdellä. Totuuden sanoja hän kirjoitti. Mutta ainut asia, mikä todella inspiroi kehittämään ja värkkäämään uusia luomuksia, on luottamus siihen, että se lopulta kannattaa. Ja niin siinä on toisinaan käynytkin. Käykö nyt?

 

Porraskivet matkalla maaliin

 

 

 

Isot kivet kannattaa pyöritellä lankkua pitkin.

 

Miksi joku haluaa nähdä niin paljon vaivaa tehdäkseen portaat mökkiinsä?

 

Välillä hansikkaat pysähtyvät, kun silmään sattuu kaunis kohta. Puukiilat helpottavat todella paljon kiviharkkojen asennusta.

 

Löydän romuläjästä akselin, jossa on kiinni kaksi pukkilaakeria. Toisessa päässä on jääkiekon näköinen rautalaippa, johon on pultattu autonrengas kiinni. Toisessa päässä on paikoillaan iso hihnapyörä - se löytyi hajonneesta kompurasta silloin, kun rakentelin tukkivannesahaa. Sahausoperaation jälkeen konstruktio palveli pari vuotta ansiokkaasti hirsinosturin vetopäässä. Akseli pyöri. Kivet ja hirret kulkivat -löysivät paikkansa. Ihmeellistä on kirjoittaa tätä nyt niiden hirsien sisällä. Mukava on katsella paksuja hirsiä.

Herkistelen pukkilaakerit pyöriviksi pikkutohon ja moottoriöljyn avulla. Pelaavat. Hyvä. Sitten akselin toiseen päähän pitäisi kiinnittää toinen autonrengas. Nurkista löytyy sopivan kokoinen, ilmaakin on. Ja mikä parasta - suuri hihnapyörä on kuin mitoitettu täsmälleen vanteen ulkoreunuksen sisäpuolelle. Rengas pitää saada tukevasti kiinni siipipyörää. Rälläköin siipipyörän jokaiselle  pinnalle uran vanteen aaltoilevaan peltiin ja osat asettuvat mukavasti yhteen. Sitten se varsinainen kiinnitys. Rälläköin vanhan tuulimyllyn jalaksista sopivat lattaraudan pätkät, joissa on pultinreiät sopivasti valmiina. Tulipalo nollasi pulttivalikoiman, joten romukoppaa on pengottava perusteellisesti löytääkseen pari sopivaa kympin pulttia muttereineen. Kiristän ruuvit - näyttää hyvältä. Tähän tarvitaan vielä sellainen rakenne, johon voi lapioida kuljetettavat ainekset ja aisatkin pitää olla ja tukijalka. Aloitetaan kopasta. Löydän vanerin, jonka kuskasin joskus tontille jäteasemalta. Taisi olla nosturinteko menossa. Pitää irrotella vanhat ruosteiset metallihelat pois. Rälläkkä laulaa. Sitten seinät - sellaiset että ne nousevat ensin suoraan ylöspäin ja saavutettuaan renkaiden yläosan koron, taittuvat 45 astetta ulospäin. Vähän niinkuin isommissakin maansiirtolaitteissa. Sopivia lankunpätkiä löytyy sieltä ja täältä. Sirkkelöin kahteen lankkuun 45 asteen kulman toiseen syrjään. Kiinnittelen rakenteet toisiinsa pitkillä torksiruuveilla. Alkaa hahmottua. Kovan etsimisen jälkeen löydän ohuen filimivaeripalan, josta sahailen sopivan peräseinän vaunuun. Keulapuolella päätän panostaa reilummin. Rakennan vaunun etuosaan vanhan liikennemerkin vanerista ja mustan putken suikaleista hahlon. Sitten sahaan vanerista etuluukun, joka liukuu hahlon pohjaan hienosti. Nyt tämä on helppo kipata, kun etulevyn saa irti. Luukun yläosaan teen aukon, joka toimii kahvana. Luukkuhan on heti hukassa, kun sen laskee kädestään - ei saa olla irto-osia. Mustaa putkea on vielä metri jäljellä ja siitä sirkkelöin kiskot, jotka pulttaan vaunun pohjaan. Ja rinkan taskun pohjalta kaivan viimeiset valkeat kuminyörit. Pulttaan toisen pään keskelle irrotettavaa etulevyä ja toisen pään kiepsautan vaunun alle aivan kopan toiseen päähän. Pingotan nyörin tiukalle ja pulttaan paikoilleen. Luukun voi nyt irrottaa ja pujottaa vaunun alle kiskoille - kumiköysi nykäisee sen kiskojen pohjaan.  Kumiköysi ei saisi nirhautua työn tuoksinassa. Nyt se hankaa kopan etureunaa. Vieäkin löytyy mustan putken nysä, jonka halkaisen toiselta sivultaan ja ruuvaan vaunun suuluukun alahuuleksi, puskuriksi ja pinnaksi, jonka yli kumiköysi voi kitkatta kulkea. Jo vain. Keulaportti on valmis.

Aisat. Sen vanhan tuulimyllyn jalaksissa on 30 millistä, paksuseinäistä teräsputkea. Se on liitetty tukevalla latikkakorvalla lattaraudassa olevaan samanlaiseen korvaan. Liitos on luja. Putki riittävän jämäkkää. Rälläkkä soi taas. Porailen täkkipulteille reiät latikoihin ja vaunun runkoon ja pulttaan aisat kiinni. Ne pitää vielä vakauttaa. Nurkissa on lenkkiketjun pätkiä. Laitan molempiin aisoihin kiinni kaksi ketjua ja pulttaan toiset päät tukevasti runkoon. Sitten kahvat. Sikaflex on jämähtänyt tuubiin. Pitää porailla väylää massalle ja lopulta saan prässättyä ulos riittävän nökäreen liima-ainetta. Levittelen sen lastulla aisojen päihin tasaiseksi kerrokseksi noin viiden tuuman matkalle. Sitten veistän puukiilan. Laitan ohuen köyden pään putkeen sisälle ja isken perään kiilan. Se on siellä lujasti. Sitten kieputtelen köyttä aisan ympärille monta kierrosta vieriviereen ja lopuksi teen siansilmukan. Sama vielä toiseen, niin on hyvä. Aisat näyttävät valmiilta 

Lopuksi kärry tarvitsee takajalan. Yhdistelen tuulimyllyn jalanpalasia, puuta, täkkipulttia ja Makitan jättirälläkän käsikahvan. Tulee spesiaalin näköinen viritys, joka sitten ei kestäkään tosipaikan tullen. Lyhyen käyttökokemuksen jälkeen ajan kärryt varikolle ja ruuvaan takajalan irti. Pitää tehdä nyt sellainen, että ei tarvitse enää palata asiaan. Paloraunioista kaivettu leveä lattarauta saa hoitaa kärryn takajalan virkaa jatkossa. Rälläköin latikan päihin ruuviurat, tohotan taite kohdat vuoronperään hehkuvan kuumiksi ja paukutan suoran kappaleen pyöreäkulmaiseksi kolmioksi. Vielä pultit paikalleen ja matka jatkuu.

Uuttera kehitys työ alkaa kerryttää katetta. Painavat kivikuormat hinautuvat perässäni takapihalta etupihalle. Niistä muodostuu polkua ja portaita. Mutta kärryssä on pulmansa. Kun molemmat renkaat on kiinni samassa akselissa, haluaa vekotin mennä vain suoraan. Etenkin jos lastina on parisataa kiloa kiviä. Mutkissa täytyy vääntää aisoista sivulle voimakkaasti. Ja sellainen vääntö on liikaa aisoille. Vähitellen alkaa ilmetä taipumista kovimmille joutuvissa kiinnikkeissä. Tulee välystä. Systeemi ei kestä. Ajan varikolle.

Pakki auki. Rälläkkä ja pora asemiin ja romukasaan möyrimään. Käteen sattuu toinen akseli, jonka päässä on kiinni peräkärryn napa ja autonrengas. Hyvä paketti. Jos ottaisi kärrystä toisen pyörän irti ja asentaisi tämän sen tilalle - silloinrenkaat voisivat pyöriä eri suuntiin toisistaan riippumatta. Ne eivät kyllä tule aivan kohdakkain eri puolille, mutta se täytyy kestää. Irrotan toisen kärrynpyörän. Sitten pitäisi irrottaa suuri hihnapyörä akselista. Tohotan ulkopuolista kappaletta pitkään ja öljyän liitossaumaa ja nakuttelen, kampean ja paukutan oikein olan takaa. Ja joka välissä luon toiveikkaan silmäyksen akselin päähän. joko se liikahti. Ei. Lisää liekkiä ja raskaampia iskuja. Ei voittoa. Ei auta. Laitan renkaan takaisin paikoilleen ja irrotan sittenkin toisen. Akselin päässä oleva teräslaippa pitäisi saada asennuksessa solahtamaan toisen renkaan vanteen sisälle - siinä tulee ahdasta. Uusi rengas on tämän homman kannalta väärin päin navassa. Käännän sen ja alan sommitella. Asennustoleranssit ovat todella pienet. Tai mitättömät. Niitä ei oikeastaan ole - ne ovat miinusmerkkisiä. Soittelen rälläkkää tovin ja saan kuin saankin ruuvattua kaksi akselia renkaineen ja laakereineen lankunpätkään niin, että ne pyörivät vapaasti eri suuntiin. Homman onnistuminen edellytti kolmisatasta lankkua, joka oli valmistettava kapeammista täkkipulteilla. Paketista tuli todella painava. Onpa sitten painopiste alhaalla. Ruuvasin telivirityksen täkkipulteilla vaunuosan pohjaan kiinni. Onneksi löytyi kaksi riittävän suurta täkkipulttia.

Olisi paljon kätevämpi kuskata kiviä ja kaikkea, jos kärryn aisa olisi poikittainen. Romut esille ja pakki auki. Pora ja rälläkkä. Mitä täältä löytyy. Tuossa on se kuusen oksa, joka palveli aikansa ylätaljan tarttumakaarena. Ihan hyvä se ylätalja homma - pysyy lapojenväli iskussa, mutta jotenkin se niin pian unohtuu. Kun siinä vain kivillä lastattu saavi liikkuu narun nokassa ylös ja alas ja ylös ja alas. Ei semmoisesta jaksa kovin kauaa innostua, vaikka se tekisi selälle kuinka hyvää. Pitää olla enemmän mutkia matkassa, että säilyisi motivaatio. Vähän aikaa yhtä, sitten taas toista. Aina pitää kulkea eteenpäin. Homman pitää kehittyä.

Missä me oltiin menossa? Se oksa. Pitää kiinnittää se aisojen päihin - niin että sen saa irti ja sitten kumiköysi tempaisee sen johonkin mustan putken sisään, ettei se unohdu jonnekkin nurmelle mustumaan. Joo. Entä millaisenlla systeemillä oksa kiinnittyy aisojen päihin? Romulokeron pohjalla on rautalenkki - sisähalkaisija sama, kun oksan ulkohalkaisija. Ja siinä on kiinni paksu puuruuvi. Komponentti on mustunut ja sitä on ajanhammas jyrsinyt jo kauan. Kestääköhän? Hylkäisin sen muuten mutta yksi asia painaa tässä arvioinnissa muita enemmän. Tarina on pitkä, mutta se on se syy, miksi juuri tämä lenkki kiilaa edelle monista muista - jopa luotettavammista ratkaisuista. Tällä ruuvilenkillä on tarina - sillä on melkeinpä henki. Miten se on tuossa pakissa? 

 

 

Arjeplogin aisanlenkki

Vuosia sitten lähdimme taas Arjeplogiin. Erämaahan, niin kuin joka kesä tehdään. Olimme leirissä kauniilla niemen töyräällä, jokisuulla. Järven tuolla puolen piti majaa toinen vaellusporukka. Olin lainannut heille moottoriveneeni, jolla he operoivat alueella. Eräänä iltana rakensimme kiukaan ja pistimme tulet kivikasan alle. Ja kun kännykät toimivat niillä selkosilla, pistin vastarannale saunakutsun. Hetkeä myöhemmin terhi miehistöinen lipui kaukaa leiriä kohti. He ajoivat matalikolle ja joku porukasta huomasi järven pohjassa ruostuneen rautalenkin ruuveineen. "Tuostahan me saadaan hankain tähän veneeseen, kun siitä on puutetta!" Lenkki noukittiin pohjalta veneen kyytiin ja minusta tuntui, että se on nyt välttämättä istutettava tuohon aisanpäähän poikkipuun kiinnityshelaksi. Tarina on liian maukas missattavaksi. Nyt näen sen järven siniset, raikkaat aallot aina kun näen aisan päässä vanhan rautalenkin. Ruuvi on epäilyttävän lyhyt. Aija sisälle pitää saada niin kovaa  puuta kuin mahdollista. Halkopinosta löytyy hidaskasvuisen pienen korpikoivun vesan pätkä. Siinä on kovinta tavaraa istutuspuuksi. Sitten varovasti poralla juuri sopiva reikä ja vielä asennus. Ensin kosteudenkestävää liimaa reikään ja sitten ruuvia pyörittämään. En luota siihen, että kierre lähtisi itsestään vetämään, joten pyöräytän ruuvia kolossa aivan vähän kerrallaan ja joka välissä kopautan vasaralla hiukan sen kantaan. Ruuvi painuu, kiristyy ja jämähtää. Pysy, pysy, pyytelen. Toiseksi poikkiaisan liitohelaksi valikoituu sakkeli, joka löytyy hirsirakennustelineistä. Junttaan aisaputken täytteeksi kovan puutapin, jonka keskelle poraan pitkittäin reiän läpi asti. Väännän reikään kiinni 12 millisen kierretangon. Jätän sen pään sopivasti näkösälle, että siihen saa ruuvattua sakkelin ja lukkomutterin. On hyvä. Veistelen oksan sopivaksi. Nyt se istahtaa mukisematta liitosheloihin. Melkein kuin avain lukkoon. 

Homma on vähän kesken. Kumiköyttä löytyy sopivasti lisää ja pari paksun mustan putken pätkää. Tohotan, sahailen ja ruuvailen ja systeemi valmistuu. Nyt kuminyöri vetää aisaoksan muovihahloon niin, ettei oksa jää nurmelle tummumaan. Se kulkee aina matkassa.

 

Kuusenoksa asennettuna off-moodiin

 

Kuusen oksa asennettuna on - moodiin. Ojalapion vieressä näkyvä rautalenkki, jonka läpi oksa kulkee, löytyi karikolta, kirkkaasta vedestä, Pohjois-Ruotsista.

 

 

 

Perusremonttia

 

Ainiin. Nuo aisat olivat vääntyneet. Pitää laittaa niihin kolmannet vanttiketjut ja kiristellä ne todella tiukalle. Nelosnaula oli toiminut lenkkikettinkien kiinnityssokkana, mutta päätin hyljätä sen. Se oli jo kerran katkennut. Pitää suurentaa sokanreikää ja laittaa naualan paikalle kymppipultti. Niin tein ja siinä seisovat aisat nyt kuin linkkimastot, eivätkä väänny enää mihinkään. Varovasti arvioiden ratkaisu on vähintään kymmenen kertaa vahvempi kuin originaali versio. Ja kun tähän yhdistyy vielä uudistettu ratasratkaisu, tulee uuden sukupolven aisanvanteille paljon keveämpi työtaakka, kuin edeltäjilleen. Veikkaisin, että tuolta osin käyttöpintaa on vuosiksi eteenpäin. Jopa vuosikymmeniksi. Siinä olisi vielä pojallekin kärryt. Jos olisi poika.

Remontit tuottivat tulosta. Arjeplogin aisanhela on pysynyt kiinni aisassa, vaikka olen kuljettanut kärryllä yli kahdensadan kilon kivikuormia talon ympäristössä. Se ei ole inahtanutkaan. Ja poikittaisaisa on ollut verraton lisuke kokonaisuuteen. Sen ansiosta kärry otti pitkän tuottavuusloikan eteenpäin. Erisuuntiin pyörivät renkaat olivat reformipajotuksen kruunun timantti. Rujoa rautaa, pultteja ja karvaista lankkua. Painava teli, ja ei mikään kaunis, mutta se toimii. Kärryjen ajaminen, etenkin kuorman kanssa on nyt monin verroin keveämpää, kun renkaat ja aisa eivät enää ole yhtä luuta. Kannatti värkätä. Hiekka, louheet, sepeli, multa ja kaikki muu kulkee tästä lähtien notkeasti paikasta toiseen.  Ja jos arviodaan rakennelman ulkonäköä: Remontti toi lavetille kolme tuumaa lisäkorkoa. Se näyttää ylväämmältä nyt. Myös renkaiden raideväli kasvoi parilla tuumalla ja edstä katsoen kärry tekee selvästi harteikkaamman vaikutelman. Se on mureampi. Vakaus säilyi kutakuinkin ennallaan, korkeuden ja leveyden kasvaessa suurin piirtein saman verran.

 

Kärry selällään varikolla. Yleensä kaikki tarpeellinen löytyy pakista ja nurkista ja kohta pelit soi ja linnoitustyöt etenevät.

 

Muuramuurahainen

 

Följarin pätkästä ja tuulimyllyn rakenneputkesta syntyi juntta.  

Kukatkin ovat tulleet kuvaan - hyvä homma. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

©2017 Kivijalka | Hirsi-Holma - suntuubi.com