Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

Hirsien sahaus

 

 

Miten sen tekisi?

Sadan kuution sahaussavotta on iso homma. Kalliskin se on. Ja jos tehdään talkoilla, tulee huolto-operaatiosta mittava. Lisäksi talkootyö tuo tontille aikamoisia riskejä. Jos sattuu vahinko jollekin, se heittää pitkän varjon koko savotan ylle - semmoinen jyrsisi homman mielekkyyttä niin paljon, että tästä katoaisi idea. Turvallisuudesta ei voi tinkiä yhtään. Tuommoiseen työmäärään ei mitenkään kehtaa pyytää muita – tekemistä kun on ihan liikaa talkoiksi. Puut pitäisi kuitenkin siivuttaa ja taapeloida ennen kuin tulee toukokuu ja tuholaiset.

Kun lähistölle nousi murakka tyvitukkitalo, kävi puut suikaloimassa vannesahuri. Isot puut siis fileoidaan vannesahalla. Sirkkelihommista olin tullut siihen tulokseen, että jos puu on yli 40 cmpaksu, se ei pysy enää kunnolla lapasissa. Laatu alkaa kärsiä - voi tulla kiilavia puita. Omaan taloon tulevat puut ovat järeitä, siksikään en oikein lämpene sirkkelisahaukselle. Puolen tonnin jäiset järkäleet ja harrastelijajoukkue - vähän arveluttava latinki. Kun operaatio sisältää suuren luokan riskejä, täytyy jokaisella siihen osallistuvalla olla kokemuksen karaisema vahva käytännön taju.

 

Tukkivannesha

Home made bandsawmill ja entteriä – jo alkoi löytyä. Kyllä on Youtube korvaamaton palvelin; yhdellä napautuksella pääsee katselemaan, miten lännen mies tai idän virittelijä laittaa tukkeja suikaleiksi. On kiskot ja kiskoilla iso rollaattori. On pikkumoottori ja sen voimasta renkaat pyörivät. Terä kiertää kehää ja pelkkoja tulee.  Katsoin kymmeniä klippejä ja sytyin. Löysin hyviä kuviakin ja piirsin sitten oman version.

Piirustukset kourassa menin Kelloniemen romuhalleille ja sieltä löysin runkovärkit tukkisahaan. Löysin myös vanhoja kulmarautoja kiskoiksi. Löysin pyöränpolkimia, ketjuja ja hammasrattaita, kierretankoja, laakereita ja suojapeltejä. Voimansiirtoakselin löysin omista nurkista – Kuikan entisen potkuriakselin.

Oleellinen komponentti on sahan moottori. Pitäisi löytää sopivan tehoinen. Sain tähtäimeen vahvan, vanhan Strömbergin (11 Kw). Pitäisi vaihtaa liitin uuteen ja hankkia pitkästi kaapelia. Tehot riittäisivät, mutta jotenkin ei vain kiehdo liittää voimavirtaa tähän laitteeseen.  Samasta hallista löytyi lumilinko, joka hajosi ensihetkillä käyttäjänsä käsiin - oli lingonnut sohjoa. Alakerta oli levinnyt sohjohommassa mutta kone kesti. Hyvältä näytti moottori, öljykin oli vielä kirkasta. Siinä se on, ajattelin.

Irrotin lingosta moottorin. Se oli Tecumseh, 8 hp, maksimikierrokset 3600 rpm. Jotkut ovat tehneet pienemmilläkin koneilla pelkkansa mutta aavistelen, että 8 hp on aikalailla minimiteho, onhan lanssissa jopa 60 sentin paksuinen jäätynyt tukki. Ajattelin, että sahan terän nopeus täytyy pudottaa suhteellisen hitaaksi, ettei vääntö loppuisi koneesta. Lopulta päädyin laskemaan teränopeuden kymmeneen metriin sekunnissa. Se on aivan alarajoilla verrattuna yleisesti käytettyihin teränopeuksiin, mutta sahataan sitten hitaasti - onhan tässä kevättä jäljellä.

Tarvittiin peräkärryllinen romua, kourallinen pitelemätöntä intoa ja parin viikon illat - syntyi saha. 

 

Mitättömän näköinen osa - mutta se pyöri jos silloin, kun olimme vielä aika pieniä - Se piti kireällä hihnaa joka pyöritti potunnostokoneen maailmanpyörää. Nyt se kiristää ketjua, joka säätelee tukkisahan moottoripukin korkeutta. Ja tältä paikalta rissan matka jatkuu aikanaan talonosturin vetohihnan kiristimeksi. En ole nähnyt sitä nyt aikoihin - taisi mennä tulipalossa.

 

Fiskarin potkuriakseli - ei kestänyt.

 

Nyt ne käyvät yksiin.

 

Tarvittiin peräkontilline  rautaromua .

 

Sahan runko - kestää kyllä.

 

Nämä osat piti ostaa uusina - kaikkea ei oikein ehdi etsimään, kun pitäisi saada ne tukit suikaleiksi ennen kuin lumi sulaa - pakko sijoittaa myös hiukan rahaa tähän myllyyn.

 

Alennusvaihde on syntynyt.

 

Moottorin asennuslaatassa on säätöurat hihnojen kireyden säätöä varten.

Tecumsehin kaikille kahdeksalle hevosvoimalle oli käyttöä. Kun jäisen tukin halkaisija ylitti 50 senttiä ja sattui vielä oksakohta, alkoi koneen ääni kuulostaa ahdistuneelta. Pari kertaa pääsi käymään niin, että kone sammui liian kovan työpaineen alla. Onneksi kone ei rikkoutunut tukahtuessaan. Rikkoutumista ehkäisi varmaankin ne kiilahihnat, joiden läpi voima kulki, samoin vetopyörinä toimineet autonrenkaat. Ylikuorma tuli kumiosien läpi joustavasti, riittävän hellävaraisesti. Ylikuormaongelman kiersin niin, että paksuimmat puut siivutin sormi vetovinssin liipasimella. Kun ylirasituksen raja lähestyi ja moottorin ääni kävi surkeaksi, katkoin vinssille menevää virtaa, jolloin sahan etenemisvauhti hidastui sopivasti ja perille päästiin.

 

Uskaltaisikohan jo nykäistä narusta? Ainakin mieli tekee.

 

Tipottaja huolehtii terän puhtaudesta. Punainen tippaletku löytyi Torneträskin pohjasta sukellusretkellä.

 

Tukkivannesaha on onnellisesti asemissa. Lumilingossa oli ehjä valo, joka asettui luontevasti laakeriohjurien väliin.

 

Ison hankkeen sivupyörteissä syntyi pikkuinnovaatioita mm. tukkitunkki - tunkki ei ollut kovin lujaa tekoa joten se hajosi, mutta sen etupyöristä tuli pätevät varaosat oiko-tasohöylän syöttömekanismeihin ja toisen puolen jämäkkä reunapelti löysi paikkansa PullZall vinssin uuden vaijeripuolan akselin ankkurointitasona - hankala olisi ollut savottaa jatka, jos ei olisi ollut hajonnutta tunkkia, josta voi nokkia palasia irti.

 

 

Kiskot sahalle

Vielä oli rakennettava kiskot. Kiskojen pituus määräytyi välipohjan vuoliaisten perusteella – niiden pituus on melkein kymmenen metriä ja siihen päälle on lisättävä vielä kaksi metriä vannesahan rullakolle tilaa. Lankkujen pätkistä tein viisi jykevää ratapölkkyä, joiden asennuspaikalta kaivoin lumet pois. Ratapölkkyjen päälle tein lankuista kiskorungot, joiden päälle naulasin kulmaraudat kiskoiksi. Pitkällisen passailun tuloksena raiteet olivat viimein vaaterissa - nyt pitäisi tulla suoria sahauslinjoja.

Miten käy kun pitkän ja painavan tukin pyörittää kiskojen väliin? Kiskothan on ankkuroitava erittäin jämäkästi paikoilleen, jottei linjasto vinoutuisi tukkeja siirrellessä. Hain käsiini ahkion, sen joka hommattiin sille Gälliwaren hyytävän kylmälle retkelle. Hyytävä keli oli nytkin – pakkasta liki kolmekymmentä ja paksut nietokset metsissä ja järvellä - järvellä! Sinnehän nousee vesi jään päälle lumen painaessa. Kahlasin kuun valossa umpihankien läpi jäälle. Lapioin lumeen kuopan ja vastaan tuli vettä. Lapioin ahkion täyteen lumisohjoa ja kiskoin kuorman pihan yli sahalinjastolle ja kippasin sen perustuspölkyn kylkeen. Hain uuden kuorman ja taas uuden. Rannasta lanssille muodostui jäinen kouru, jota myöten sohjokuljetus onnistui tarpeeksi helposti. Linjastolta nousi sakea höyry pakkasilmaan, hetkessä kylmyys oli muurannut perutukset umpijäähän, maahan kiinni. Kiitos pakkanen, kiitos avusta. 

 

Tähän kun vielä satelee muutama kuutio sahanpurua, niin kyllä kestää tämä perustus viimeiseen tukkiin asti, myhäilin. Ja kesti - juuri ja juuri.

 

Sahauksen alku

Jäisenä pakkasiltana pyörittelin ensimmäisen nelimetrisen tukin linjastolle. Starttasin Tecumsehin ja aloin työnnellä laitetta kiskoja pitkin eteenpäin. Väänsin kierrokset täysille ja laitoin tipottajan tipottelemaan sahausnestettä terälle. Terä painui tukin päästä sisään, moottorin kierrokset niiasivat hiukan, mutta vakiokierrostekniikka regoi tilanteeseen nopeasti ja mylly kulki eteenpäin rivakasti pyörien. Ensimmäinen ajo onnistui. Käänsin tukin innoissani toisinpäin ja ajoin toisenkin posken suoraksi. Riemusta kiljuen hypin lumihangessa ja huusin, että se toimii! Elämöinnin taisi kuulla vain yöpuulleen asettunut kylmänkankea korpi.

 

Siinä se on - ensimmäinen! Riemullista!

 

Puusta syntyy siivuja.

 

Jäinen kuusitukki menee siivuiksi - melkein uskomatonta.

 

Hirveän näköinen ja kauhean kätevä hirrenkääntökoura. Tähän muutaman metrin irtovarsi ja painava tukki pyörii jo aika kiltisti aluspuita pitkin.

 

Ensimmäisestä pelkasta muotoilin nosturipuomin. Linjaston päässä seisova iso kuusi sai sen kylkeensä. Kääntyvän puomin päähän laitoin PullZall – akkuvinssin roikkumaan. Nosturin puomin pää ylsi sahalinjan päälle ja tulevan taapelin päälle – sillä siirtyisi valmis tavara tuotantolinjalta varastoon.

Kuusinosturilla hirret siirtyvät sahalinjalta taapeliin

 

Lanssi, puomi, saha ja masto

 

 

Teknisiä haasteita – tarpeeksi

Sahauksen alkutaipaleeseen sisältyi teknisiä haasteita. Tuntui kotoiselta kantaa työkalupakki yhä uudelleen sahan luo ja yrittää ymmärtää vikojen syyt. Yksi haaste oli vetorenkaiden aurauskulman säätö sellaiseksi, ettei sahanterä tee mutkia, mutta pysyy paikoillaan nojaten kevyesti selällään laakeriohjuriin. Balanssi löytyi tuolta osin, mutta ongelmat eivät täysin poistuneet.

Laakeriohjureita piti säätää aika paljon, ettei sahan terä lähde ylös taikka alas, vaan etenee vaakasuoraan. Teränohjauslaakerit olivat kovassa käytössä ja kuluivat melko nopeasti loppuun – alkoivat lämmetä ja valittaa. Laakereita piti ostaa pussillinen lisää, suurensin myös niiden kokoa ja luovuin ulkoisesta voitelusta – alkoi kestää pitempään.

Kaikesta säätämisestä huolimatta sahanterä eteni kuin delfiini – jälki aaltoili inhottavasti. Tein terien teroitusta varten jigin, jonka avulla terät sai suurin piirtein oikeaan kulmaan teroitettua. Teroituksessa käytin pikkurälläkkää ja punaista teroituslaikkaa. Hyvin sillä teroittui, kun tarkasti teki. Välillä joku teränkärki ylikuumeni, kun tuli liian voimakkaasti teroitettua. Lopulta tajusin kiinnittää huomiota terän haritukseen. Alkuperäinen haritus oli häipynyt terän sisäkurvista. Teroitusjigissä vanne oli tiukasti paikoillaan, vain terät kurkistivat ylös metallihahlosta. Nuijin kuparivasaralla teriin uuden harituksen. Jostakin luin, että 32 tuumantuhannesosaa on optimaalinen haritus. Laskeskelin, että se on suurin piirtein puoli hampaan kärjen leveyttä ja sen tiedon varassa haritin.  Nyt alkoi jälki olla suoraa, mutta kauaa ei voinut juhlia.

 

Sahan jäjet puussa - nyt ne ovat seinällä - niitä katsellessa muistuu mieleen monta muuttujaa, jotka vaikuttivat sahausjäljen laatuun.

 

Sahan vetoakselina toiminut fiskarin potkuriakseli katkesi. Tilanteeseen ei sisältynyt erityistä dramatiikkaa, olihan saha paketoitu erinäisillä suojuksilla. Fiilis oli kuin joku olisi potkaissut yhtäkkiä polvitaipeeseen – alas siinä tullaan. Ei auta silti jäädä lumeen makaamaan. Irrottelin renkaat, akselit ja laakerit, suunnittelin tovin ja riensin osia noutamaan. Paikallinen ammattipajottaja myi minulle oikein jämerää akselia. Sopivat pukkilaakerit piti noutaa kaupungista saakka. Naapurin pitkänlinjan autonrassaaja myi vielä tuliterän renkaan navan. Parin päivän huoltotauon jälkeen ruuvasin paikoilleen niin jämerät osat hentojen tilalle, ettei niistä tarvinnut enää kantaa huolta. Nyt saha toimi jälleen. Tulosta alkoi kertyä. Tukki toisensa perään pyörähti linjalle, siivutettiin, nousi ilmaan ja leijaili vaijerin nokassa taapeliin. Kauaa eivät juhlat kuitenkaan kestäneet.

 

Akseli paukahti - kaivurimies korjasi

 

Kestävyyspulma akselin osalta ratkesi, kun sijoitin 20 euroa tuliterään peräkärryn napaan.

 

Alkutaipaleella työkalupakki oli jatkuvasti auki.

 

Viikon sahauksen jälkeen väsytti. Työ oli liian raskasta – näin ei voinut jatkaa. Miten kehittäisi homman keveämmäksi? Mietin mikä siinä kuormittaa niin paljon. Analysoin läpi koko prosessin. Mitä kaikkea on tehtävä siinä, kun yksi puu siirtyy lanssista taapeliin. Kuinka paljon siinä täytyy liikkua? Mikä kohta on raskasta – miten sitä voisi keventää? Piirsin mustalla kuvan sahausalueen kokonaisuudesta. Sitten piirsin punaisella ne viivat, jotka on kuljettava yhden tukin sahauksen aikana – kuviosta tuli tämmöinen.

 

Pantteri kiertää häkkiänsä...

 

Savotta painaa toisinaan niin, että silmä harittaa.

 

Viikon sahauksen jälkeen täytyi (oli pakko) vetäytyä takaisin keksimis- ja kehittelymoodiin.

 

Vetokoneen valmistus

Istuin sunnuntaita päämajalla kiikkutuolissa. Viikon työ painoi jäsenissä. Katsoin kuvaa, jossa punainen viiva risteili sinne tänne pitkin sahauskenttää. Tuota reittiä pitäisi kulkea niin kuin se Korkeasaaren kuuluisa pantteri. Kaksisataa kierrosta ja pressut hirsitaapelin päälle. Ylivoimaisesti suurin rasite hommassa oli sahausrullaattorin pukkaaminen - siinä kun joutui pinnstelemään pitkään yhtäjaksoisesti staattisessa jännityksessä. Näin ne kyllä tekivät muuallakin, mutta ilmeisesti hommien mittasuhteet olivat siellä hillitymmät, mietin - mutta erehdyin syystä, siitä myöhemmin.

Onhan siellä jossakin luminietosten alla se saunankasausvinssi. Olisiko siitä kaveriksi urakkaan?  Kyllä sillä nousi saunahirret, niin miksei liikkuisi yksi sahakin? Mitenköhän on kestänyt lojuttuaan vuoden säiden armoilla? Ja miten vinssin vetovauhdin saisi laskettua riittävän alas. Piirtelin erinäisiä vetosysteemeitä ja vähitellen aloin päästä jyvälle. Piirtelin yhä uusia vedoksia pyrkien karsimaan vetokoneen tekniikan mahdollisimman yksinkertaiseksi.

Vinssi löytyi hangesta. Eipä sitten muuta kuin virtaa napoihin. Moottori pörähti käyntiin, surisi, narisi, kolisi ja jurskahti jumiin. Ruuvasin auki – löysin ruostetta. Magneetti oli hajonnut kappaleiksi ja irronnut kuoresta.  Putsasin ruosteet, öljysin liikkuvat ja taiteilin magneetin sirpaleet sikafleksillä paikoilleen. Aherrus tuotti tulosta – vinssistä tuli lähes moitteeton apu koko kevääksi. Tärkeään hommaan se pääsikin, sillä vinssin kihnuttaessa sahaa eteenpäin kiskoilla, oli minulla aikaa hörppiä piimää ja syödä eväitä. Oikeastaan vinssi oli aivan ratkaiseva apu. Sen ansiosta homman kuormittavuus tipahti hyvinkin alle puoleen. Lihaskunto lähti nousuun, kun hommaa katkoivat tuon tuosta piimänhörppimistauot.

Vetokoneen toimintaperiaate meni näin. Vinssi oli kiinni sahan runkoon akseloidussa lankussa. Akku josta vinssi sai voimansa oli asennettu saman lankun päälle. Akun piuhat kiersivät vanhan akkuporakoneen läpi – niinpä sahan kulkusuuntaa pystyi hallitsemaan akkuporan liipaisimesta. Kaavailin virtapiiriin sähköteknistä komponenttia, jolla koneen saisi liikkumaan aina sopivaa vauhtia. 50 e moisesta tuntui liian kalliilta . Onneksi sattumalta syntyneet kitkapohjaiset luistatusmekanismit kuittasivat ongelman.

Rälläkällä ja poralla poordattu vinssin akseli nojautui sahan toista takarengasta vasten. Vinssin akselin pyöriessä, pyöri myös sahan oikea takaratas ja saha kulki kiskoilla. Vinssin syöttövoiman pystyi säätämään siirtämällä akun sopivaan kohtaan lankulla. Mitä lähempänä lankun akselointipistettä akku oli, sitä pienempi kitka vaikutti vinssin akselin ja takarenkaan välissä – kun sahausvastus kasvoi riittävästi paksua runkoa työstäessä, alkoi vinssin akseli luistaa sopivasti takarenkaan päällä. Tällä tavoin sahauksen syöttövoima säilyi sopivana, niin että terä ehti tehdä työnsä ja kone jaksoi – kuin jaksoikin. Toinen mekaaninen ylirasitevaroke muodostui vetävän takarenkaan ja kiskon väliin. Siinäkään ei ollut kitkaa liiaksi, joten raskaamman työvaiheen kohdalla takaratas veti sopivasti sutaria. Tältä osin järjestelmä toimi kuitenkin melko epästabiilisti - se johtui kiskoille satavasta sahanpurusta ja illan tullen kondensoituvasta ja jäätyvästä ilman kosteudesta. Jälkimmäiselle oli hankala mahtaa mitään, mutta se ensimmäinen pulma oli aika helposti kierrettävissä; täytyi vain pitää kiskot puhtaina, ja jotta ei joka välissä täytyisi huiskia katuharjalla, otin siitä varren irti ja ruuvasin harjaosan sahan eturenkaan eteen. Siinä se hiissasi keulilla eteenpäin sahan soidessa ja pyrki suistamaan raiteille tippuneen purun sivummalle - aika hyvin sekin toimi. 

 

Vetolaitteen vääntömomentti vaihtelee vähän niin kuin kalan syönti; merkittäviä muuttujia ovat ainakin ilman lämpötila ja ilmankosteus, purun määrä kiskoilla, vetopyörän kuluneisuus, vinssin akselin boordien kuluneisuus ja akun etäisyys vinssistä... Mukava oli isoveljen kanssa väsäillä vetokonetta – vielä kun rakentelu onnistui tällä erää ilman suurempia lisähaasteita.

 

Aivan auvoisesti ei kevät vinssin osalta kuitenkaan mennyt. Kovan työn edessä vinssin alumiiniakseli hioutui sileäksi ja poorditus oli uusittava. Poordiakseli jyrsiskeli vähin erin kumea takarenkaan pinnasta ja niinpä takarengas oli vaihdettava noin viidenkymmenen tukin välein. Kaikki neljä sahan ratasta pääsivät vuoronperään vinssin jyrsittäväksi. Onneksi kaivurimiehen nurkista löytyi vielä vararengas samaa sarjaa, jonka hän lahjoitti – tuli tarpeeseen.

Mutta jos näin jälkikäteen hiukan parantelisin sahaa, niin vaihtaisin kumipyörien tilalle tiimalasin muotoiset metalliset rissat, jolloin vierintäkitka putoaisi varmaan kymmenesosaan. Siinä se koko homman raskaus olikin, mutta en sitä ajoissa huomannut. Olin sorvannut kumipyöriin urat, joihin kiskon pystylatikka uppoutui. Ura oli syvä ja sen tarkoituksena oli estää varman päälle se, ettei saha liikahtaisi sivuttaissuunnassa silloin kun sahajauho lentää. Tätä ongelmaa en sitten kohdannutkaan, mutta tulihan hiukan muita. Kun operaatio käänty loppusuoralle, siirsin kiskoja lähemmäksi toisiaan, jolloin kiskon pystylatikka ei enää mennytkään kumipyörän urassa. Tämän seurauksena sahan vierintäkitka tipahti lähes olemattomaksi

 

Joskus on mahtava saada apua.

 

Kesken kaiken tohinan olin ajamassa sillan yli - helmikuisen aamun kauneus sai sahurin tekemään muutaman minuutin sivuittaisliikkeen. Savotan pyörre oli imaissut raatajan matkaansa niin perusteellisesti, ettei järviluonnon ihailulle herunut kuin muutama vilkaisu olan yli silloin tällöin. Oli pakko painaa kaasua ja ajaa suorinta tietä pitkin sinne missä sahanpuru lentää.

 

Liikkuvat osat kysyvät rasvaa tuon tuosta.                                                        --Ootko muistanu rasvata omatki nivelet?

 

Alussa minä katsoin kun isä teki - sitten isä tuli katsomaan kun minä tein.

 

Sanoja ei tarvita kun työmiehet on veistetty samasta puusta - homma virtaa kuin vesi pitkin ojaa.

 

Tuosta kohti halki.

 

Poskilautojen paksuuden mitoitusjärjestelmä.

 

Niin vieri viikot ja puutkin.

 

Pituus 4,1 metriä, mutka, kiero, latvahalkaisija 35 cm ja tyvipää 38 cm.

 

Emo ja poikanen

 

 

Viimeiset hirret fileiksi

Sahausoperaatio huipentui vapun aikoihin, kun Raumalta saapui autolastillinen kollegoita. Sahailimme yhdessä viimeiset tukit venelaudoiksi ja kölipuiksi. Uutterasti ponnistellen joukkue suoritti venelautojen rantaanroudauksen sekä lattialankkuaihioiden taaplauksen. Joukkueeseen kuulunut Ison Kampelan Kesyttäjä treenasi vannesahan teroitustaitoja ja tietysti päivän askareisiin kuului myös sahan remontointia, jossa kunnostautui Pakurin Poimija Vätsäristä.

Hämärtyvässä illassa viisi kaverusta istuivat nuotiolla. Kassilohen file oli naulattu pelkan pätkään nuotion loimuun. Juttu kuljeskeli vapaasti omia latujaan. Kitaran pehmeä sointi kulki saunakummulla. Illan taittuessa kuulaaksi kevätyöksi, siirtyi sahausjoukkue saunan löylyihin.

 

 

                             

 

Oi Suomi katso sinun päiväs koittaa

yön uhka karkoitettu on jo pois

Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa

kuin itse taivahan kansi sois

yön vallat aamun valkeus jo voittaa

on aamua alkanut, synnyinmaa.

 

Finlandian sanat ja sävelet soivat juhlavina saunan hämärässä

 

 

Synnyinlahjaksi saatu on voimaa, josta muualla puutetta on...?

 

 

 

 

 

 

©2017 Hirsisaha | Hirsi-Holma - suntuubi.com