Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

 

Hirsitalo

 

Honkain keskellä mökkini seisoo, Suomeni soreassa salossa.

 

Hirsitalon alku

Olin vieraillut Kolarissa talossa, joka oli varsinainen kelolinnake; boheemi, juureva ja monumentaalinen maja rantapenkalla - varsinainen onnen onkalo - siinä määrin kuin se on puitteista kiinni. Olin pieni ja olin vaikuttunut. Ja isompanakin kävin siellä ja näin kirveellä veistttyjä seiniä muuallakin. Näkymät pesiytyivät mieleeni ja alkoivat itää.

Jossain vaiheessa tulin kysyneeksi vaimolta; "Voisitko kuvitella asuvasi talossa, jonka seinät on veistetty hirrestä?" "Kyllä", hän sanoi ja minä aloin piirrellä punaista tupaa järven rannalle. Ympärillä oli silloin betonielementit. Seinän takaa kantautui sortuvan elämän karu saundi, ikkunasta näkyi kerrostaloja ja oksien raosta vähän mertakin. Monta vuotta elämästä oli kulunut minulle oudossa ympäristössä - kaupungissa. Tuntui että pitäisi päästä lähemmäs sitä, mistä me olemme tulleet. Lisäksi vieteriin oli kertynyt valtava määrä operatiivista tarmoa noina vuosina. Kädet ja jalat kyselivät tarkoitustaan - mitä virkaa meillä on, kun ei ole savottaa.

 

Runo nimeltä Savotan sielu

 

Näky oli kirkas ja vahva

Se tempaisi minut korkealle kuin tornado

Se upotti minut syvälle kuin valtameren pyörre

Lopulta olen taas maantiellä

Olemme

 

 

Tähän ollaan tultu

Nyt kädet eivät ole kyselleet vuosikausiin, mitä virkaa meillä on. Ne ovat toisinaan pyytäneet lepoa, mutta sitä ne eivät liioin ole saaneet. Henki on oivaltanut, että ruumis on resurssi, jota käskemällä syntyy vaikka mitä. Ja se on käskenyt. Lihakset ja luut ovat heiluneet raksahaalarit yllään. Välillä maa on ollut vihreä, sitten valkoinen ja taas vihreä. Ohimolle on hiipinyt jo jokunen harmaa hius. On kulunut aika kauan siitä, kun se ensimmäinen puu kaatui.  

 

  

Voisitko asua hirsitalossa - kysyin kerran vaimoltani.

 

Mutta nyt - ympärillä on ne hirsiseinät. Ikkunan takana pohjoistuuli kuljettaa laineita pitkin järven selkää. Ja jos olisi toissa syksy, niin kirjoittaisin tähän, että tuuli keinuttaa lehtiä riippukeinussa ja että kukaan ei ole juuri ehtinyt siinä keinumaan. Talitintin laulu kuuluu sisälle asti, vaikka syksy on jo pitkällä. Poltin äsken uunissa kaksi satsia puita ja illalla lämpö alkaa virrata muurin läpi huoneilmaan - kuuman tiilimuurin hehkuva lämpö, nojatuoli, oranssi viltti, iso teemuki - kirjottaisinko blokia? Ollaan aika pitkällä. 

 

Tuuli keinuttaa syksyn lehtiä

 

Tuossa nojatuolin vieressä odottaa vielä pieni nippu listoja - kun ne ovat paikoillaan, soitan rakennustarkastajalle; tuletko tekemään lopputarkastuksen? Vaellus halki hirsi- ja kivierämaan on ohi. Taakse jää vuosien antoisa, mutta myös vaarallinen taival. Ei ole itsestäänselvää, että kaikki se elämä, mikä projektipaineen alla helisi hajotakseen ei hajonnutkaan. Olen iloinen, että me selvittiin tästä näinkin hyvin. Olen iloinen siitä, etten loukannut itseäni.  

 

Ollaan hirsierämaan puolivälin paikkeilla

 

 

Kaksi kuvaa ja muutama kysymys

Nyt on aikaa nousta kalliolle ja tähyillä laajemmalle, miettiä mitä on tullut tehtyä. Katselen kaukoputkella tulosuuntaan ja erotan sieltä kaksi kuvaa; molemmissa kuvissa on talvi, veistäjä ja puoliksi tehty hirsikehä.

 

"You are working each weather!"

 

Ensimmäisessä kuvassa ilta on jo pitkällä. Yksinäinen olento häärii otsalampun kanssa paukkupakkasessa. Lampun valokeilassa heiluu hanskat, saha ja kirves. Paksu hirsi siirtyy hitaasti - muuttuu vähitellen osaksi nousevaa seinää. Kädet ja jalat kulkevat nopeasti - pakkasta on paljon - jos ei liiku niin jäätyy. Otsalampun yläpuolella näkyvät tähdet ja kujan suunnalta työmaata lähestyy hehkuva täplä. Otsalamppu pysähtyy - moottorisahan katkuun sekoittuu vahvan sikarin makea lemu. Lumihanki narahtelee askelten alla ja pimeästä kuuluvat sanat: "Hello my White Brother!" Mies tulee kaukaa idästä. "You are working each weather"- hän sanoo. Sanat tatuoituvat veistäjän sieluun. Tai tarkemmin sanottuna sille puolelle sielua, joka tuumaakaan periksiantamatta raivaa tietä kohti seutuja, jossa saisi astella ylväästi arvostuksen, kunnioituksen ja ihailun parrasvaloissa - edes pienen hetken. Kuinka paljon se onkaan valmis tekemään varmistaakseen asemansa. Mitkä asemat?

Mutta se toinen kuva.

 

"Mita jeenakaija o?"

 

Lähtöasetelma on osapuilleen sama. Pakkasta ei kuitenkaan ole kovin paljoa ja on kirkas talvipäivä. Moottorisaha murisee, kirves heilahtelee ja jykevä kuusipelkka jalostuu seinähirreksi. Jokainen liike tähtää vain yhteen maaliin - toimia kannattelee kuvat lämpimästä pirtistä, ihmisistä siellä - elämästä, joka joskus tulevaisuudessa hehkuu täydempänä ja runsaampana. Nyt vain täytyy kestää tämä tie. Alkumatka mentiin fiiliksellä ja siitä sitten maaliin asti asenteella. Pihaan kaartaa harmaa auto, monta pientä miestä ja yksi iso. Jutellaan siitä mitä kuuluu; otsikoissa liikahtelee taloremonttia ja hirrenveistoa. Jutustelu on jatkunut jo tovin - pienin porukasta on kuunnellut ja katsellut hiljaa miesten keskustelua. Hän ei osaa vielä montaa sanaa, mutta sitten hän puhuu. Hän kysyy veistäjältä, missä hänen vaimonsa on. Ne ovat pienen pojan pehmeäreunaisia sanoja. Ne osuvat ja uppoavat, tatuoituvat veistäjän sieluun. Ne eivät lähde sieltä pois milloinkaan. Ne sanat haastavat ajattelemaan sitä, minne juoksevat nämä hetket ja päivät. Niiden edessä on yhä uudelleen pysähdyttävä ajattelemaan sitä, mikä täällä on arvokkainta, sitä minkä ohi ei saa kulkea.  

 

 

Mutta miten ja kuinka?

Miten tämä rakennus syntyi? Kuinka kivipaadet muuttuivat harkoiksi? Kuinka harkot siirtyivät paikoilleen? Miten ikivanhat kuuset, muuttuivat hirsiseiniksi? Miten sää jaksoit siirtää ne paikoilleen? Miksi sinä sellaisen harakanpesän teet? Eihän siellä edes tarkenee tammikuussa? Suuria kysymyksiä on leijunut mielessä ja niitä on toisinaan kuulunut korviin muiden lausumana. Vastaukset ovat kuoriutuneet talvien ja kesien vaihdellessa - tuhansien tuntien kuluessa yksinäisellä savotalla. Tarina on aika pitkä - aluksi pitää istahtaa pöydän ääreen. Tarvitaan kynä ja paperia.

 

Raaka-aine ja lopputuote - jalostuksessa tarvittiin mm Ruotsin armeijan 12 mm teräsvaijeria.                                                                                      

Suunnittelu

Suunnitteluun olin laittanut pari linjalankaa, jotka raamittivat hommaa. Ensinnäkin, kun taloa katsoo ulkoa päin, on se symmetrinen. Poikkeuksena oli metsää vasten tuleva pohjoisseinusta. Toinen johtoajatus oli, kun taloon astuu sisälle, on suoraan edessä vastakkaisen seinän ikkuna, jonka takana aukeaa Murtoselkä. Tämä oli aivan oleellinen seikka suunnittelussa. Johonkin taloon astuessa voi tulla tunne, että onkin astunut sisälle pahvilaatikkoon - yhtälailla tuntu voi olla, kuin astuisi avaralle komentosillalle. Hiukan maastosta kohottautuva asumus, isot pirtin ikkunat ja puistikon takana järvenselkä. Siinä on ajatus, joka vie.

 

Tässä olisi hyvä olla joku kokeneempi kaverina

 

Sitten piirtämään. Siinä meni monta iltaa yöhön asti ja tuloksena oli paljon roskikseen lentäneitä pohjakuvia. Kun ei ole kokemusta, niin homma on hapuilevaa ja kun päätökset on lopulta tehty ja seinät nostettu pystyyn, huomataan että jotenkin toisin tämä olisi sittenkin pitänyt tehdä...

Jos nyt kävisin uudestaan tähän savottaan, suunnittelisin hommat vielä perusteellisemmin. Etsisin käsiini niitä ihmisiä, jotka ovat kulkeneet sellaisissa maastoissa, joiden halki ajattelin samoilla. Saunottaisiin asian tiimoilla pitkään ja hartaasti. Haluaisin ennen kaikkea päästä jyvälle kaikesta siitä, mikä voi mennä pieleen. Kaikesta siitä, mikä kuivattaa katteen ja tekee koko hommasta kyseenalaisen. Sellaisia yltiöpäitä onneksi löytyy tämän maan rannoilta, mutta minulla oli vähän kiire. Vaahtopäinen tekemisen draivi huuhtoi mennessään analyyttisyyden, nuoruuden into harkinnan ja viisauden. Piti päästä pian tekemään. Taapeli odotti talomontun laidalla. Kaksisataa sopivasti kuivahtanutta hirttä. Suurin piirtein vaaksan paksuisia. Vähän halkeilleita, vähän kieroon kuivuneita. Näistä se Koskelan Jussikin teki - eiköhän tämä onnistu. Katsotaan alkuun, mikä niistä tulee mihinkin.

 

Kaksisataa vanhaa puuta...

 

Hirsien paikat

Hirret oli sahattu suunnitelmien mukaisiin mittoihin jo kaatovaiheessa. Ajatuksena oli ollut, ettei hukkapätkiä syntyisi enempää kuin on välttämätöntä. Kun taloa ryhdytään kasaamaan kiilavista pelkkahirsistä, pitää miettiä tarkasti, mihin mikäkin hirsi laitetaan.  Tavoitteena on, että jokaisen nurkan korko tasakerran korkeudella on aikalailla sama. Toinen tärkeä huomioitava seikka on, että nurkan on noustava aina vähintään 10 cm, kun uusi hirsi asennetaan – vain tällöin salvosten teko onnistuu. Ajattelin laittaa suurimmat hirret alimmiksi ja edetä niin, että kurkihirttä kohden hirsien halkaisija pienenee. Tällainen järjestys tuntui luontevan näköiseltä ja näin olisi helpompaa saada jokaiseen salvokseen sopivasti nousua.

Taapelissa oli myös kaarelle kasvaneita hirsiä. Mietin, että latoisin ne sitten päätykolmioihin päällekkäin - siinä säästyisi ylimääräiseltä työltä, kun kaarevat hirret asettuisivat luontaisesti toisiaan myöten.

 

Kaunis, vahva ja elävä rakennusmateriaali. Kutistuu ja käpristyy kuivuessaan ja kaikkeen siihen on suhtauduttava ymmärtäväisesti - onhan tavoitteena tupa, jonka läpi ei tuuli kulje. Miten se onnistuu?

 

Taapeli

Olin kirjoittanut taapeloinnin aikaan hirsien päihin järjestysnumeron, pituusluokan, molempien päiden halkaisijan sekä M-kirjaimen, jos oli mutkia sekä muuta laatutietoa. Keräsin kaiken tiedon exeliin ja lisäsin jokaisen hirren kohdalle vielä sahauspaksuuden molemmista päistä – tämä siksi, että voisin siivilöidä joukosta aina saman paksuiset puut samalle seinälle. Aika hyvin oli sahaus onnistunut paksuuden suhteen. Valtaosa puista meni yhden sentin haarukkaan paksuuden osalta. Joukossa oli myös muutamia ylisahattuja ja alisahattuja, joille pitää sitten sommitella sopiva sijainti sohvan taakse tai muuten näkymättömään kohtaan.

 

Puut ovat erilaisia. Kun ollaan selvillä riittävän tarkasti jokaisen puun ominaisuuksista ja mitoista, voidaan sitten päätellä mikä niistä käy mihinkin. 

 

Hirsihommakin notkistuu kummasti exelin avulla - kiitos Bill.

 

Listassa oli 182 puuta ja jokaisesta 6 eri tietoa sarakkeissa. Exelin hienojen pikatoimintojen avulla pystyin järjestelemään hirsilistan mahdollisimman helppokäyttöiseen muotoon. Laitoin ensimmäiseksi lajittelukriteeriksi pituusluokan, toiseksi latvapaksuuden ja kolmanneksi tyvipaksuuden. Nyt oli helppo löytää mahdollisimman sopiva puu jokaiseen kohtaan. Homman alkutaipaleella sopivan hirren valikointi olikin vaivatonta, kun yleensä listalta löytyi useita hyviä vaihtoehtoja. Lopuksi piti ottaa se mikä on jäljellä ja meni se niinkin.

 

 

Hirsien veistosuunnitelma

Ajattelin rytmittää hirsien asemoinnin suunnittelun ja veistotyöt kolmeen aaltoon. Aluksi mietin, mitkä puut laitan ikkunan alapuolisiin kierroksiin, teen asennukset ja tarkistan sitten nurkkien korot. Korkolukujen pohjalta suunnittelen ikkunoiden kohdalle tulevat hirret - näin kaavailin. Ja kun ollaan ikkunan yläreunan tasalla, mittaan taas koron jokaisen seinäpaneelin päädystä ja lisäksi nurkista. Siltä pohjalta taas onnistuisi suunnitella viimeisten hirsikierrosten nuotit. Kokonaisuus tuntui olevan hyvin hanskassa. Aaltomalliseen suunnitteluun päädyin, koska ajattelin, että niin tehden voin kontrolloida riittävän tarkasti sen, että jokaisen salvoksen kohdalla nurkka nousee 10-20 senttiä. Näin tehden salvosten keskinäinen korkeusheitto kutistuisi mahdollisimman pieneksi. Tämän seurauksena nurkat olisivat mahdollisimman kestäviä ja mittasuhteiltaan mahdollisimman sopusointuisia ja kauniita.

 

Meil on hanki ja jää

 

Vielä oli kuitenkin yksi epämääräinen muuttuja, joka laittoi strategian uusiksi neljännen varvin jälkeen: Tyvitukeissa oli melko paljon levenevää kartiokkuutta, jota en tullut riittävästi huomioineeksi suunnitteluvaiheessa. Virheoletus perustui siihen, että olin veistänyt saunan kuusista, joiden kartiokkuus oli loivempaa. Eri metsissä siis kasvaa hieman erilaisia kuusia. Tämän havaittuani sulautin yhteen suunnittelun ja veistotyöt. Jokaisen varvin jälkeen tarkastin nurkkien korot ja päätin sitten mitkä puut laitetaan seuraavaksi. Otin käyttöön myös linjalangan, jonka avulla pystyin pitämään yhdelle seinälle tulevien neljän erillisen seinäpaneelin harjalinjan  mahdollisimman lähellä toisiaan. Tämä oli oleellinen tekijä talon kauneuden kannalta. Olin nähnyt hirsirakennuksen, jossa tätä ei oltu huomioitu ja se ei oikein istunut silmään.

 

Kevään tullen taas aurinko yöt valistaa

 

 

Alavarvi

Ensimmäinen hirsikierros oli sovitettava muhkuraisen kivijalan selkään. Ajattelin aluksi  piirtää kivijalan yläpinnan korkeuskäyrät sentin jaotuksella hirteen, se kun käy päinsä vatupassivaralla.  Näin aloitinkin, mutta homman alkoi tuntua kohta liian hitaalta. Tyydyin sitten kaksiulotteiseen muotoilutapaan ja piirsin vain kivijalan yläpinnan sivuprofiilin hirren sivuille. Näin jatkaen työnteko helpottui tarpeeksi. Ajattelin, että kun tulee taas kevät ja maa paljastuu, kerätään paljon pieniä kiviä ja tukitaan harkkojen ja hirsien välinen rako niitä täyteen. Alavarviin laitoin hirret kyljelleen, jotta lattianiskat voisivat tukeutua niihin. Alakierroksen nurkkiin tein lapaliitokset, jotka vahvistin vielä kahdella tapilla. Alahirsien jatkoskohdissa käytin lapaliitosta ja salaman muotoista liitosta.

 

Ensimmäinen hirsi oli muotoiltava muhkuraisen kivijalan selkään.

 

Metsän Jättiläinen työn alla.

 

 

Hirsi irti taapelista 

Ensiksi on mietettävä minkälainen hirrenpätkä olisi mahdollisimman sopiva tähän kohtaan. Viritän linjalangan kahden laudan avulla niin, että se kulkee seinän päästä päähän siinä korkolinjassa, joka olisi ihanteellisinta saavuttaa seuraavien hirsien asennuksen jälkeen. Ja mikäli veistohdassa on seinässä aukkoja, täytyy korkomerkinnät kirjoittaa jokaista hirrenpätkää varten muistiin. Jos seinälinjalle tulee vaikkapa 3 hirrenpätkää, laitetaan muistiin 6 eri korkomerkintää.  Tarkoitus on tehdä niin, että vastakkaiset nurkat nousevat kutakuinkin samaan tahtiin. Kirjoitan mitat lastuun ja  katson vielä hetken alahirttä. Jos se on kaareva tai hirren selkä on epäsymmetrinen, otan nekin tekijät huomioon. Ja jos alahirren selkä “valuu” ulos tai sisään päin, on sekin oleellinen muuttuja uutta hirttä valitessa. Hirsilistaa selailemalla taapelin sisällöstä seuloutuu esiin sopivahkot puut. Optimointia jatkan kiipeilemällä taapelin päässä tähyillen, mikä hirsi olisi muodoiltaan sopivin alemman selkään. Kun paras vaihtoehto löytyy, vedän listaan merkin ko. puun kohdalle.

Yksi koko hirsioperaatioin ahtaimmista pullonkauloista oli se, miten korkeasta taapelista saisi otettua ulos juuri sen hirren minkä haluaa. Irrotuksen pitäisi sujua nopeasti, ilman suuria ja kalliita apuvälineitä. Kun kasalla on painoa kymmeniä tuhansia kiloja, on homma haasteellisen oloinen. Mietiskelin asiaa ja sitten välähti. Laitan välipuiksi lankut ja jokaisen lankun ja hirren väliin laitan saunapuun mittaisen palikan purkamista helpottamaan.  Tällä tavoin rakentelin taapelin ja niinpä purkaminenkin onnistui tarpeeksi helposti.

Otetaan nyt puu tuosta keskeltä taapelia. Laitetaan pullotunkki tuohon sopivaan kohtaan ja nostetaan hirttä vähän. Sitten pitkällä rimalla tökitään hirren ja välipuiden välistä laudan pätkät pois ja tehdään vielä sama temppu hirren toiseen päähän.  Sitten vain tunkki pois hirren alta ja hirsi on irti. Seuraavaksi ajetaan nosturin puomi taapelin luo. Puomissa roikkuvan vinssin koukku laitetaan liinalla hirren päähän ja vinssillä hiissaten puu ryömii ulos taapelista heilahtaen lopulta komeassa kaaressa puomin alle. Mitä jos joku kyläläinen kävelee hollille juuri, kun hirsi heilahtaa ulos taapelista. Sitä piti aina ajatella ja tähystellä kujalle, ennen kuin painaa liipasinta.

 

Porakone pyörii pellin alla, lumiketju pureutuu jäiseen rengasuraan ja jälleen uusi hirsi seilaa onnekkaasti kohti seinää. Iloitsen!

 

Kuusinosturi

Nyt täytyy jalustaa vinssin paikka nosturin puomilla täsmälleen oikeaan kohtaan, jotta puun siirto tulevalle paikalleen onnistuisi kerralla. Jalustus tehdään niin kuin purjeen nosto; nosturin vetokoneen puoleiseen päätyyn tulee kaksi köyttä ylhäältä, puomilta.  Köydet kulkevat puomin molemmissa päädyissä olevien plogien kautta puomin ympäri kiedotun lenkkikettinkilenkin luo. Köysien päät on solmittu lenkkiktjulenkkiin lujasti. Ja lenkkissä roikkuu sähkövinssi. Alhaalla köydestä nykimällä lenkkiketjulenkki liikahtaa pitkin puomia ja vinssi sen mukana sinne minne pitääkin. Ja kun oikeat asemat on saavutettu, solmitaan jalustusköysi nosturin runkoon kiinni kiinni, näin  asetukset eivät pääse elämään. Kun keli on nollan paikkeilla ja nosturin puomi on jäinen, käy vinssin jalustushommat suhteellisen helposti.

 Ennen hirren nostoa sitaistaan vielä liina sen tasapainopisteen kohdalle ja nostetaan puu vinssillä korkealle ilmaan. Vinssi toimi alkuun melko nopeasti, mutta mitä lähemmäksi tasakertaa pääsin, sitä vaikeammin se kävi. Oli tainnut ylikuumentua ja vähän kärähtää käämitykset. Ja onhan siinä sekin, kun vaijeria kertyy puolalle, niin vääntömomentti laskee. Homman sujuvoittamiseksi laitoin vinssin nostamaan puuta samanaikaisesti, kun pora pyöritti nosturin renkaita. Kun hirsi nousi ylöspäin ja liikkui samalla eteenpäin, tuntui homma aika tehokkalta ja melko mielekkäältä.

Nyt hirsi on ilmassa, liinassa kiinni. Painan nosturin poramoottorin käyntiin, jolloin puomi alkaa hitaasti kääntyen viedä uutta hirttä kohti asennuspaikkaa. Hetken kuluttua porakoneen ääni muuttuu vaivalloiseksi. Nappaan käsiini rautakangen ja juoksen sinne missä mättää. Kampean paikoilleen jumittunutta vetokonetta eteenpäin, kunnes ylämäki vaihtuu tasanteeksi ja matka jatkuu ilman rautakankea. Tässä hommassa on käärittynä samaan pakettiin sekä työ että huvi. Tämä on raskaansarjan operatiivista jonglööräystä soololuokassa. Isä sanoi, että suuri vitsi. En kiistä.

Vaijerin päässä roikkuva hirsi saapuu asennuspaikalle ja napsautan kumiremmin sivuun vetoporan kytkimeltä. Nosturin puomi pysähtyy ja hirsi jää leijumaan määränpäänsä yläpuolelle vaimeasti keinahdellen. Kumpikohan asia tässä on tärkeämpi, se että hirsi tekee sujuvan kolmiulotteisen liikeradan matkalla taapelista puomille, vai se että sen jälkeen se hetken aikaa vaimeasti keinahtelee vaijerin päässä. Tokihan pitää saada aikaan tulosta, mutta kyllähän se pitää tapahtua tyylikkäästi. Mutta ennenkaikkea luontevasti.  Maukkaat yksityiskohdat ovat kuin karpaloita suon pinnalla. Mitä olisi suo ilman karpaloita?

 

Toisinaan kitka katoaa renkaan alta. On löydettävä nopesti rautakanki ja juostava paikalle paakaamaan  ja hirsi kulkee taas eteenpän.

 

 

Esiveisto

Jokainen hirsi on täysin uniikki luonnon muodostelma

 

Hirren raosta ei saa kulkea halla eikä hyttynen. Siinä on tähtäyspiste. Vähempi ei riitä.

 

Salvos nimeltä lukkohammas

 

Lukkohammasnurkka

 

Hirret ovat vannesahauksen jäljiltä eri paksuisia, joten jokaisesta salvoksesta tulee hieman uniikki muun muassa leveyden osalta. Ja sen lisäksi, että tukkien leveys vaihtelee keskenään, voi myös salvoksen kohdalle tulevan tukin pinta olla pahimmoilleen pikkuisen kaarella - vannesahauksessa kun oli omat hankaluutensa. Mitattuani uuden hirren paksuuden, piirrän ja veistän nurkkaan alapuolisen salvoksen juuri uudelle hirrelle sopivaksi. Tässä kohdassa oleellinen seikka oli miettiä, mille korkeudelle salvoksen vaakapinnat kannattaisi laittaa, jotta salvokset olisivat sopusuhtaisissa mitoissa keskenään. Veistin, taikka paremminkin sahasin ja jyrsin salvoksen hyvin pitkälle moottorisahalla, mutta lukkohammasuran avaamisessa ja mitoituksen hienosäädössä parhaat työkalut olivat nuija ja leveä taltta. Taltan olin teroittanut 20 asteen kulmaan. Kärki oli terävä kuin mattopuukko - niinpä sillä sai vaivattomasti lastuja irti salvoksen pinnoista. Yksi pulma äärimmilleen viedyssä teroituksessa oli: taltan kärki ei kestänyt oksakohtia, joten niihin käytin moottorisahaa. Salvoksen laajemman vaaka-suuntaisen tason veistin muutaman millin kuopalle, jotta salvos kantaisi vain laidoiltaan.

Kun tavoitteena on talo, jonne ei tuuli eikä hyttyset lennä, on homma tehtävä tarkoin.  Ja kun se tehdään pitkästä tavarasta, joka on epätasaisen paksuista, aaltopintaista, kaarevaa, halkeillutta ja osittain rupelille kuivahtanutta, täytyy rakentajan suhtautua hyvin ymmärtäväisesti aihioihin. Hirret eivät siis ole aivan suoria – tämä on huomioitava ensin. Veivaan asennuspaikalle hirsiseinän selkään kiinni kaksi säädettävää hirsihollaria. Kytken vinssistä roikkuvat lisävirtakaapelin hauenleuat irtoakkuun. Vinssistä kuuluu rouskuttava ääni ja puu laskeutuu hollareiden syliin. Kampean ja lukitsen tulokkaan oikeaan asentoon ja korkoon.

Hirren piirtoasemoinnissa on huomioitava kolme ulottuvuutta: hirren vaakasuuntainen kaltevuus, sekä sen vertikaalinen asema suhteessa alempaan hirteen, lisäksi pittussuuntainen asema ja lopuksi vielä pituusakseliun suuntainen asema. Viimeisessä ulottuvuudessa tulee vastaan kuivumisen aiheuttama hirren kiertymä, jonka aiheuttama mittaheitto jaetaan tapauskohtaisesti noin puoleksi molempiin päihin. Seinään ja nurkkiin tulee tältäkin osin hiukan elävyyttä, kuitenkin niin että nurkkien ja seinäpanelien peruslinjat säilyvät suorina. Säädettävällä hirsihollarilla piirtoasemointi käy melko ripeästi ja hyvin tarkasti.  Passailen ja sahaan hirren pään niin, että se asettuu samaan pystysuuntaiseen tasoon, alempien salvosten suhteen. Kun ei tingi yhtään niin hyvä tulee.

 

Veivattava hirsihollari  tekee hommasta sujuvampaa ja tarkkaa.

 

Vatupassivaralla tapahtuu hirsien esipiirto. Tämä on tavallisesti pois jäävä työvaihe, mutta tein sen. Tätä kautta on mahdollista saavuttaa leveämpi eristekerros hirren alle, koko sen pituudelle. Mökki pysyy lämpimämpänä talvella. Nyt kun teen tämän lisäyksen, on jo kolmas talvi, kun asumme tässä hirsitalossa. Tarkenee. Oikeastaan niin hyvin, että jälkikäteen ajatellen ei olisi haitannut, vaikka varausten leveys olisi ollut paikotellen kapeampikin. Työtä olisi tullut hieman vähemmän. Mutta parempi oli tehdä homma niin pedantisti kuin suinkin ymmärtää.

 

Hirret ovat muhkuraisia ja vähän kaareviakin muutamat - täytyy ne esiveistää ennen varsinaista varauspiirtoa. Tätä varten säädän vatupassivaraan sopivan kärkivälin, jolla piirrän viivan, jonka  avulla muotoilen alahirren selän ja ylähirren mahapuolen sopiviksi. Piirtovaiheessa myötäilen puiden kaaria ja oksien mutkittelua, jolla saan hirsien väliseen varausraon muotoon elävyyttä.

Hirsi täytyy esiveiston jälkeen laittaa takaisin täsmälleen siihen asemaan, jossa se nyt on. Jotta tämä kävisi sujuvasti, piirrän vatupassilla pystyviivat lähelle hirren molempia päätyjä. Viiva alkaa alahirrestä, jatkuen ylemmän hirren kylkeen. Lisäksi laitan pystylinjaan poikkiviivat 30 cmetäisyydelle toisistaan. Toinen poikkiviiva tulee alahirteen ja toinen ylempään. Nyt on helppo löytää takaisin piirtoasemiin.

Esipiirto on nyt ohi. Ruuvaan hollarien leuat auki ja kiinnitän hauenleuat akkuun. Hiukan pärskäyttää kipinöitä akun napa ja vaivaisesti rouskuttaa vinssi, kun 500 litraapuolikuivaa kuusitukkia alkaa nousta. Toisinaan, kun homma käy vinssille liian tukalaksi, puolitan sen taakan kierrättämällä vaijerin rissan kautta. Ääni muuttuu eheämmäksi nostimella ja minun ei tarvitse pelätä enää, että se hajoaa.

Veivaan vanhaa pyöränpoljinta ja hollari irrottaa otteensa hirrestä. Nostan hollarit pois ja laitan tilalle pelkan pätkistä tehdyt veistopukit. Lasken hirren pukeille ja sahaan sen mahapuolen piirtoviivaa myötäillen. Vuolupuukko heiluu ja karkea hirren pinta silottuu. Oksakohdat täytyy kiertää, ettei terän kärki taitu. Niihin puree moottorisaha.

 

Esiveistovaiheessa moottorisahan lisäksi liikahtelee vuolupuukko. Luonnon muotoja myötäilevä kädenjälki - sulavaa ja sointuvaa - sitä jaksaa katsella vuodesta toiseen.

 

Kopiokampa - suuri apu, kun hirren selkää muotoillaan tasaiselle kaarelle.

 

Vatupassivarn kaliburointi tapahtuu asettamalla varan kärjet luotisuoralle ja vääntelemällä sitten varan perään ruuvatut vatupassin silmät vaateriin. Ihmeellinen työkalu.

 

Vatupassivara on niin hyvä työkalu, että sitä pitää kehua monta kertaa. Miksi? Sen avulla kaksi muhkuraista hirrenselkää voidaan sovittaa tiiviisti toisiinsa kertaheitolla.

 

Piirto

Nostan hirren ilmaan ja muotoilen alahirren samaan tyyliin. Alahirren selkä on veistettävä niin, että se on säännöllisen kaareva ja varmistan tämän kopiokammalla. Sitten keplottelen puun takaisin piirtoasemiin. Vaihdan vatupassivaran asetukset niin, että alakynä vaihtuu mutkalle väännettyyn nelosnaulaan ja yläkynän käännän osoittamaan yläviistoon – nyt sillä saa piirrettyä varauksen hyvin. Säädän varan kärkiväliä – tavoitteena on  että varauskourun keskileveydeksi tulee suurin piirtein kaksi kolmasosaa seinän paksuudesta, eli 14 senttiä. Varassa olevat vatupassin silmät on kaliburoitava vielä. Teen vatupassilla viivan pystysuoraan seinänkohtaan. Viiva on siis luotisuoralla. Laitan varan kärjet viivalle ja vääntelen sen silmät vaateriin. Tämä on oleellinen kohta. Tämä on yksi vättämätön edellytys sille, että piirrosta tulee niin tarkka, että kaksi muhkuraista hirttä lyöttäytyvät tiiviisti yhteen kertaveistolla. Vatupassivaran ansiosta työskentely on nopeaa ja jälki täsmällistä ja ylimääräinen sipertäminen jää pois. Laitan vielä varan kärkivälin muistiin siltä varalta, että kynän kärki katkeaa tai kolautan harppiin uudet lukemat. Toisinaan, kun pitkä hirsi oli piirrettävänä ja sattui tuhruinen keli, jolloin kynän väriaine kuluu nopeammin, kaliburoin naulankärjen ja kynän välisen etäisyyden uudestaan oikeaksi piirto-osuuden puolivälissä.

Nyt jälkikäteen, kun istuskelen kaamosiltaa hirsimökin lämmössä ja katselen varauksia, huomaan yhden uuden asian. Hirsi kutistuu sisäpinnastaan enemmän kuin ulkoa, joten ulkovaraukset ovat aivan ummessa, mutta sisäseinän hirsien vaakasaumoihin aukeaa paikotellen millin rako. Olisiko kannattanut piirtää sisäpuolinen varaus 1,5 milliä suuremmalla varavälillä? Silloin raot olisivat kiinni. Toisaalta tällöin ongelmaksi olisi koitunut se, miten saisi seinän nousemaan aivan suoraan ylöspäin?  Taikka toinen tapa, miten homman olisi voinut tehdä toisin, ettei rakoja syntyisi - olisi veistänyt kynnet terävämmäksi ja jättänyt eristetilan hieman tilavammaksi. Homma olisi ollut nopeampaa, kun tavoittena ei olisi ollut niin ahdas ja tarkkamittainen tilkeontelo hirsien välissä. Olisiko tilkeontelosta tullut sitten niin eristävä? Ja kun jossakin kirjassa sanottiin, että tilkeontelosta kannattaa tehdä ahdas ja kynnen kärjestä niin leveä, että se ottaa ainakin parin millin leveydeltä alahirren selkään. Näin rakentaen ylähirren kynsi ei painu alahirteen, jolloin tähän kohtaan ei synny painaumaa, johon sadevesi pysähtyisi puuta lahottamaan.

No. Ulkona on kylmä ja sisällä on läämin uunin kylki. Mökissä tarkenee elää aivan hyvin ja pienehkö polttopuupino tuntuu riittävän kuukaudesta toiseen. Sehän riittää. Mutta mennään takaisin talviselle työmaalle - piirtoasemiin

Piirrän varausviivat. Piirän myös salvoksen viivat, mutta teen ne pari milliä suuremmalla kärkivälillä. Tämän vuoksi salvokset jäävät aluksi muutaman millin auki vaakasaumoistaan samalla kun varauksen kynnet painuvat alahirren selkään. Nyt on niin, että nurkissa on vain elotonta ydinpuuta, joka ei juurikaan kutistu, mutta seinäosuudella on myös kosteampaa pintapuuta, joka kuivuu vielä ja kutistuu. Tämän kutistumisen tapahtuessa seinä laskeutuu ja salvokset tiivistyvät , periaatteessa. Lopullinen piirto on nyt tehty. Vinssaan hirren piirtoasemista veistoasemiin. Vahvistan piirtolinjat. Salvoksen pystysuuntaiset linjat yhdistän kaarevan puun pinnan yli jakopäähihnalla. Nyt voi alkaa veistämään.

 

Hirren veisto valmiiksi

Ergonomia on oleellinen asia kun hirttä veistetään. Hyvät veistopukit on oltava ja pelkkaraudan avulla paksukin puu kääntyy sopivaan asentoon. Pelkkarauta on niin kuin iso tikkukirjaimilla kirjoitettu F. Se on hitsattu jämerästä nelöputkesta.  Moottorisaha on oltava erittäin hyvässä terässä – muuten on sormet kohta turrana. Sahan pitää painua puuhun painollaan. Samoin kirves – kun terä leikkaa karvan ja kiiltää kuin peili, ei hommaan tarvita huippuunsa treenattuja lihaksia. Kirveessä on lisäksi olennaista riittävä terän paino, tarpeeksi suuri varren pituus ja vielä sopivan lituskainen terä. Fiskarssilainen muovivartinen ei ollut paras vaihtoehto, sen terä oli liian paksu, varsi liian kevyt sekä liian lyhyt. Hyvältä se näyttää rautakaupan hyllyssä, mutta ei oikein sovellu tähän hommaan. Onneksi Kelloniemen romuttamolla tärppäsi - olin penkomassa sieltä rautoja vannesahaan ja rojujen joukosta sattui silmään arvoesine, Billnäsin veistokirves. Vautsi!  Se oli oikea työkalu varauskourujen availussa. Kouruversio olisi vienyt homman vielä uudelle levelille. Veistossa oli mukana myös mootorisahalaikalla varustettu rälläkkä, nuija ja kaksi talttaa.

 

Kylmyys on veistäjän hyvä ystävä. Kesän tullen kintaat tippuvat käsistä - on liian kuuma - ei voi tehdä hommia.

 

Tauko

 

Pakkanen paukahtelee kuusikossa

Kaminassa rapsahtelee tuli

Ruosteinen kiuas hehkuu

Styroksi tuntuu lämpimältä selkää vasten

Kaikki unohtuu hetkeksi, kunnes säpsähdän hereille

Puut ovat palaneet - on kylmä

Homma jatkuu

 

Alussa kirves heilui, vaikka pakkasta oli yli 30. Muutamassa vuodessa pakkasraja laski kahteenkymmeneen asteeseen. Mureneekohan tässä selkäranka vähitellen pois.

 

Ei ainoastaan leivästä ja kovasta työnteosta, vaan myös kauniista yksityiskohdista elää ihminen.

 

Tähän sopii kyllä sama kuvateksti, kuin edelliseen kuvaan

 

Minä louhin, hirsi kumahtelee ja korvesta ampuu palokärki sarjan

 

Kun kirveen terä katkaisee karvan, luontuu sillä hirren muotoilukin

 

Moottorihamsteri jyrsii varauskourun lopulliseen muotoonsa, mutta avuksi tarvitaan myös...

 

... kopiokampa, joka sekin on perin nerokas keksintö. Sen avulla on mahdollista varmistaa se, että hirsien väliin jää optimaalisen ahdas tilkeontelo. Siellä on juuri ja juuri tilaa ainoastaan sille eristemäärälle, joka sinne laitetaan. Ja niinpä; vaikka kehää kiertäisi tammikuinen viima, viipyilee muurin lämpö tuvassa pitkään. Tämä on mahdollista, kun tekee hirsityöt hyvin tarkasti.

 

Aluksi sahasin varauksen. Alkupuolella savottaa en uskaltanut sahata viivaan asti, mutta vähitellen arkuus karisi ja homma muuttui suoraviivaisemmaksi. Pitkittäiset sahausviillot ulottuivat tuuman verran puun sisään ja nämä urat yhdistin viistoilla sahausurilla noin vaaksan välein. Sitten avasin varauskourun vaimon lahjakirveellä. Lopuksi sipersin kourun pohjan ja reunat rälläkällä. Kopiokammassa oli tallella alahirren asetukset – sen avulla rälläköin varauskourun niin, että sen kaartosäde on sopivasti hiukan tiukempi kuin alahirren selän. Tavoitteena oli, että hirsien väliin jää rako, joka on keskeltä sentin korkuinen ja lähestyy nollaa, kun mennään varauksen kynttä kohti. Siihen kun laittaa paksun kerroksen pellavaa tiiviiksi, niin pysyy talven kylmyys poissa pirtistä. Kun kouru oli valmis ja tarkistin sen syvyyden kopiokammalla, huomasin toisinaan, että olin jyrsinyt jostan kohtaa uran hiukan liian syväksi. Jotta tämä ei alentaisi seinän eristävyyttä, kehitin merkkausjärjestelmän, joka ilmaisi tietyn porrastuksen mukaisesti, miten paksu pellavasuikale kyseiseen kohtaan tulisi normaalimäärän lisäksi. Merkkasin varauskourun pohjaan lisäeristetarvetta kuvastavan viivan ja ajattelin, että näin tästä tulee hyvä. 

Hirren päähän tein lukkohammassalvoksen. Olin nähnyt niitä vanhoissa asuinrakennuksissa ja hyviltä ne näyttivät. Timpuripappakin oli niitä veistänyt kotinsa nurkkiin Kannakselta palattuaan. Ja kun hiljattain kävin katsomassa tuota pirttiä, joka oli entisöity ja hirret kaivettu esiin panelien takaa, niin kyllä näytti hyvältä vanhat salvokset. Siinä ne tervehtivät tupaan tulijaa, muistuttavat siitä nöyryydestä ja ylpeydestä, jolla jo mailleen mennyt sukupolvi tarttui työhönsä. Siinä on meille poikasille sopivia linjataluja.

Tuossa salvoksessa on se hyvä puoli, ettei se pääse aukeamaan, vaikka puu hiukan vääntyisi kuivuessaan. Kuuselle on ominaista kuivumisvääntely, joten lukkohammas oli siltäkin osin sopiva. Veistosavotan alkupuolella etsiskelin lukkohampaalle sopivia mittasuhteita. Siitä pitäisi saada mahdollisimman kaunis ja samalla kertaa mahdollisimman kestävä. Muutamien nurkkien jälkeen päätin, että kiilahammas on tyvestä 4 cm  leveä ja leveämpi pää on 9 leveä. Hampaan korkeudeksi vakioin4 cm– se vaikutti riittävän jämerältä, sopivan kiilavalta ja oli sopusuhtaisen näköinen. Nelisenttisen hampaan ja hammasuran veiston viimeistelyssä oli apuna taltta ja suorakulma, jotka olivat sattumoisin tasan neljän sentin levyisiä - tämä joudutti työskentelyä ja tokihan jälki on tarkempaa, kun mitta on vaivatonta tarkistaa tuon tuosta kohdalleen.

 

 

Tilkintä ja paikoilleen asennus

Pellava on ihan hyvä tilkemateriaali. Hyvin eristää ja näppärä asentaa. Mutta jos minulla olisi ollut enemmän aikaa, olisin eristänyt sammalella.

 

Nostin veistetyn hirren paikoilleen ja yleensä se löysi paikkansa sujuvasti, koska olin käyttänyt piirtämiseen vatupassivaraa. Kairasin vaarnanpaikat Makitalla. Ihmeellisen sitkeä laite on Makitan hirsikaira. Kymmenien tuntien käyttö nosturin vetokoneena nieli hiiliä kourallisen, mutta muuta ongelmaa ei ollut. Olisikohan varnanreikiä tullut taloon puolisen kilometriä, mutta yhä se vain pyörii. Vaarnojen väliksi tuli noin syli, mutta jatkoskohdat, aukkojen ympärykset ja päätykolmiot saivat tuplasti tiheämmän vaarnoituksen. Hirsikairassa oli 35 millinen terä, jolla sai aikaan 42 cm syvän reiän.

Vinssasin hirren vielä kerran veistopukille, eristystä varten. Eristyshomman aluksi kiinnitin ylijyrsittyihin kohtiin hiukan lisäeristystä ja sitten laitoin nitojalla 3 pellavakaistaa varausuraan. Ensimmäinen kaistale tuli uran pohjalle ja toiset parin millin etäisyydelle varauksen kynsistä. Tässä asennustavassa on sellainen oikein hyvä puoli, ettei eristettä jää repsottamaan laisinkaan varausten ulkopuolelle. Eristys etenee sujuvasti ja lopputulos on siisti ja laadukas. Käytin  80 mm levyistä pellanauhaa, joten varauksen puolivälissä reunakaistaleet limittyivät hiukan. Avasin vaarnareikien kohdalta pellavan, jottei liikkuva vaarna veisi sitä mukanaan. Ja jotta tämäkin kohta seinästä pitäisi kylmän ulkona mahdollisimman tarkoin, laitoin hieman lisäeristystä vaarnanreikien ympärille. Kaikki eristeet naputtelin paikoilleen sinkilävasaralla. Hyvä työkalu muuten, mutta jos niitä kuluu neljä yhden mökin teossa niin se on minusta liikaa. Ehkä niitä olisi mennyt puolet vähemmän, kun olisi laittanut iskukohtaan vaikka hiukan sikaflexiä iskunvaimentimeksi. Se iskuefekti varmaan hajotti ne mekanismit. Tuli vain tuo idea mieleen vähän liian myöhään.

Vaarnat iskin tuumaa vaille pohjaan asti. Vaarnat olivat tietysti eri mittaisia, joten vaarnatuurnana toiminut vasara toimi myös mittakapulana. Uusi hirsi jäi yleensä puoli senttiä alemman hirren yläpuolelle pellavan paineen vuoksi. Rako piti saada umpeen ja se onnistui parhaiten, kun laittoi muutaman hyvin jämerän liinakiristimen koko seinän ympäri ja vielä kajautteli isolla nuijalla pelkan selkään. Seinästä tuli hyvin tiivis. Nykyaikaisessa kyprokkitalossa asuva ystävämme tuli käymään kylässä. Oli kova pakkanen. Hän meni pirtin seinän viereen ja kokeili sitä kädellään. "Tämähän tuntuu lämpimältä verrattuna meidän kyprokkiseiniin."

Kun homma alkaa sujua, on aikaa laskeskella työhön kuluvaa aikaa. Kun hirren laittaa seinälle, kuluu siihen 1,5 h jokaista metriä kohti ja 1,5 h jokaista salvosta kohti. Tähän sisältyy myös hirren liikuttelu ja huoltohommat. Tasakertaan on matkaa kivijalasta noin 600 hirsimetriä ja noin 100 salvosta. Homma nielaisee siis jonkin verran yli tuhat tuntia. Päätykolmiot ja kurkihirsihommat vievät noin 150 tuntia lisää. Kokonaisuus kipuaa 1300 tunnin paikkeille. Jos näpräilee 25 h viikossa – työ on tehty vuodessa. Täytyy jättää verkot saaviin ja vene puun alle kesäksi. 

 

Jos vietät kaksi tuntia päivässä ruudun ääressä, aikaa kuluu kahdessa vuodessa 1500 tuntia. 

Jos veistät kaksi tuntia päivässä, aikaa kuluu kahdessa vuodessa 1500 tuntia ja olet veistänyt hirsitalon.

 

Sähkö kulkee pitkin johtoa, följari pitkin seinää ja työmuurahainen pitkin pihaa sinne tänne.

 

Ei ala seinät huojumaan.

 

Puun syyt ja kiven kirjavuus, varjot, tuuli, savu ja virran pyörteet, taidokas kitaran soitto - samaa perhettä ne ovat. Laitetaan listaan vielä savusaunan löylyt ja kuikan huuto kuulaassa kevätyössä.

 

Följari tuulessa

 

Aika vähän jälellä.

 

Muutama palikka kohoaa ylväästi ylöspäin ja monta muuta on rujojen pressujen alla ja jokunen levällään pitkin pihaa. Veistäjän käsissä heiluu kanootin mela jossakin kaukana pohjoisessa - sillä aikaa sade ja sinistäjäsieni huolehtivat talon petsauksesta.

 

 

 

Niskat

Taapelin pohjalla oli seitsemän pitkää hirttä - niskahirret. Ne oli katkaistu kymmenen metrin paikkeilta. Latvapään läpimitta oli noin puolitoista vaaksaa ja tyvipään kartio leveni jopa lähelle puolta metriä. Näiden varaan tulisi kaikki välikaton paino; lomalaudoitus, valtava määrä silputtua sanomalehteä ja varmaan sinne tulee ladottua milloin minkäkinlainen puutaapeli kuivumaan. Ja näitä niskaparruja me tulemme katselemaan vuosikymmeniä - toivon niin. Ja jos taloon ilmaantuisi uusia asukkaita, olisi siellä heidän hyvä aloitella tätä elämää - hirsivintillä. Kammiostaan korkesta, katselisivat he maailman piiriin. No.

Siinä ne ovat nyt; komeat ja kauniit puut kattoa kannattelemassa - virtailevat syykuviot ja oksankohdat siinä kuin kivet virrassa ja sadeveden tekemät tummat pystyviivat kuin raidat matossa ja sinistäjäsienten karmeat aikaansaannokset alapinnoilla - joskus vielä värkkään telineet ja kihnutan vaalean puun esiin kavahöylällä. Mutta se asennushomma.

Se heinäkuun alkuviikko oli onneksi sateeton. Hommaan meni koko viikko ja kaikki sen viikon voimat. Ei kait ole muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä ylähirsikierrokseen lohenpyrstöurat ja samanlaiset niskapelkkojen päihin, mietin. Nyt pitää pelata vatupassin ja suoran tason ja luotisuoran ajatuksen kanssa hyvin tarkasti ja tehdä kaikki mittaukset niin, ettei heittoa tule milliäkään.

Ensin pitää tehdä tuonne ylös lohenpyrstön malliset urat seiniin - jotka on tehty hieman eläväisestä materiaalista. Ja aivan aluksi veistän pyrstösabluunan tuosta teräketjuölykanisterin leveästä seinästä. Sitten pitää olla toinenkin sabluuna, jolla saa tehtyä itse lohenpyrstön juuri oikeisiin mittoihin - siihen se kannun toinen poski. Ja vielä tarvitaan kolmaskin sabluuna - vai onko se paremminkin sahausjigi - siis oikeaan kulmaan sahattu styroksin pala, joka kiinnitetään nelosnaulalla seinään, suoraan sahauslinjan alapuolelle: kun katsoo suoraan ylhäältä päin moottorisahan terää ja styroksin reunaa, niin sahauslinja asettuu oikeaan kulmaan. 

Aluksi höyläsin seinähirren liitoskohdasta niin, että se muodostaa luotisuoran tason, joka on suorakulmainen vastakkaisen seinäpuoliskon asennuspaikalta tulevaan suoraan nähden. Hyvä juttu, että matikantunnilla päästiin geometriaan käsiksi - tulisiko tästä muuten mitään?

Koska salvottava  niska on latvasta laiha ja tyvestä paksu, ovat pyrstötkin sitä myöten eri korkuisia, joten jokaisesta pyrstöurasta tulee omanlaisensa kahdella tavalla; uran pituus vaihtelee ja niiden korkeuskin on asemoitava niin, että jokaisen niskan yläpinta asettuu samalle horisontille, katsottiin asiaa sitten miltä ilmansuunnalta tahansa.

Tarkan mitoitustyön jälkeen jyrsiskelin moottorisahalla ne pyrstöurat ja viimeistelin talttaamalla. Sitten kiskoin pitkän puun taapelista veistokentälle. Veistin kaarevat osat vuolupuukolla ja höyläsin posket sileiksi. Siihen asti homma meni soitellen, mutta sitten täytyi hidastaa tahtia. Nyt pitäisi piirtää tähän puuhun lohenpysrtöt molempiin päihin ja asemoida kaikki kolme koordinaattia niin tarkasti, että kun veistovalmis niska vinssataan tuonne ylös, laiteaan urien päälle ja hieman nuijalla autetaan, niin se istuisi täysin noihin uriin. En tiedä olenko koskaan ryhtynyt näin suurta tarkkuutta vaativaan hommaan.

Pitää saada tuo niskapuu ensin aivan vaateriin. Tai jos tarkkoja ollaan, niin kuin tässä nyt ollaan, niin vaateriin täytyy saada se linja joka lopulta jää kannattelemaan kattolautoja. Naulaan pitkän langan puun päästä toiseen, oikealle linjalle. Isken langan viereen kaksi nelosnaulaa puolentoistametrin jaotuksella ja asetan piktän passin naulojen varaan. Puun toinen pää on pölkyn päällä ja toinen roikkuu vinssin koukussa, nosturin puomin alla. Annan vinssille sähköä, jolloin puun pää nousee tai laskee. Tällä systeemillä saan hirren selän asettumaan täydellisesti vaateriin. Tässä on jo puoli voittoa.

Piirtelin pyrstöt hirrenpäihin vatupassin ja jakoremmin avulla niin tarkasti, kuin ikinä osaan ja sahasin sitten pyrstöt näkyviin. Pintojen viimeistelyn veistin kirveellä ja taltalla. Veistelin myös pyrstön alasärmiin sopivat asennusviisteet. Pyrstösabluuna oli oikein hyvä apuvälinen - ei varmaan olisi muuten onnistunutkaan. 

Niskat ovat aina näkyvillä, niitä katsotaan ja jos jotain on vinossa, se pistää silmään, vaikka ympärillä olisi yllikyllin kauniita ja huoliteltuja yksityiskohtia. Hirren on asetuttava siis täydellisesti seinää vasten. Siihen ei saa jäädä rakoa laisinkaan. Ja jotta tämä varmistuisi, otin vielä moottorisahan ja jykersin sillä pyrstön ympärille jäävään hirren päätypuuhun matalan ontelon, niin, että vain päätypuun ulkoreunassa kapea huuli koskettaa seinän pintaa. Sitten asentamaan.

Asennusvalmis lohenpyrstöinen niskahirsi - kaikin puolin hyvännäköinen. Pistetään liina tasapainopisteen kohdalle ja jalustetaan vinssi puomille niin, että niska leijailisi suoraan oikeaan kohtaan. Sitten vain virtaa piuhoihin. PullZall rouskuttaa hirren neljään metriin ja porakone pyöräyttää puomin asennusasemiin. Lasken lohenpyrstöt urien kohdalle. Napautan kaevyesti nuijalla, hirsi nytkähtää alaspäin. Sitten kannan tikkaat ja nuijan kehän toiselle puolen ja kopautan. Tämäkin pää löytää uran alun.

On jo yö. Kuikka huutelee harvakseltaan selällä. Isä on jo mennyt nukkumaan saunan vintille ja herää työmaalta kuuluviin kumahduksiin. Hän ryömii hyttyssuojan alta ja istahtaa saunan ylärappusille. Kohta kehän suunnalta kajahtaa huuto: "Se on siellä!" Ja saunan ylärappusilta kaiku vastaa: "Hienoa!" Isä on nostanut oikean käden nyrkin yläviistoon voiton merkiksi, aivan niin kuin silloin, kun olin vielä pieni ja lopulta oltiin saatu se viimeinenkin peruna ylös pellosta.

Loput niskat istahtivat paikoilleen niin kuin ei mitään. Polku oli jo valmis.

 

Vielä muutama hirren pätkä ja kirveen voi laskea kannolle.

 

Kurkihirsi on kohotettu.

 

Valossa on mukava vaikkapa nakutella huovan palasia kattoon. Huhtikuun illan valo, mikäs sen hienompaa.

 

Huovutustellinkiratkaisu; ergonominen, turvallinen ja dynaaminen.

 

Ettei enää tarvisi noukkia nauloja hangesta.

 

Jossain edessäpäin on sellainen talvi, että tässä kohdassa hehkuu muurin kylki ja kylmyys jää ikkunan taakse.

 

Varjoja sopivasti

 

Lumi on satanut ja sulanut jo aika monta kertaa sen jälkeen kun se ensimmäinen puu kaatui varvikkoon. Puuhaa riittää edelleen.

 

Kohta on eteläovikin paikoillaan. Aina ajatus nojailee eteenpäin. Sitten vielä rakennan, ja sitten ja sitten...

 

 

Lattia - klik

Enää ei sada lunta sisään muualta kuin piipun aukosta. Ja kun vesikatto on valmis, on aika käydä käsiksi sisätöihin. Muutaman vuoden kuivahtaneet seinähirsien poskista sahatut tuppilaudat ovat pinossa vintillä. Taapeli on iso - niskat taipuvat. Alunperin ajattelin, että niistä tehdään tietenkin lattia - pirttiin lattia kiilavista tuppilaudoista - aivan niin kuin isätkin tekivät ennen Jupperissa. Kiilavat lankut pirtin lattiassa - se on ainoa oikea ratkaisu. Sellainen ajatus oli syntynyt mielessä, kun olin tepastellut setien pirteissä. Niin se pitää tehdä. Ja tuleehan siitä hieno - kyllä sen eteen jaksaa taas hanskoja heilutella, arvelin.

 

Ei näistä laudoista lattiaa tullutkaan.

 

Tuppilautanippu leijailee ylisille - ilmassa kulkee myös vinssin kehräävä rouskutus ja nosturin vetokoneen vihellys.

 

Visio osoittautui idealistiseksi. Se törmäsi aikaraameihin. Pakko on jossain oikaista, onhan olemassa muutakin tärkeää kuin tämä monumetin värkkäily homma. Työmaalla vieraillut viisas talkoomies oli saman päivän aikana toistanut kahteen otteeseen sanat: "Aika on minimiresurssi." Aika on minimiresurssi, aika on minimiresurssi, aika on minimiresursssi, kertailin mielessäni ja puntaroin ja vähitellen tajusin, että nyt pitää luistaa periaatteista. Pitää yrittää olla edes tämän kerran nöyrä ja viisas; soitan Kyyjärven sahalle. Tilaan aarin verran päätypontattua lattialautaa ja kun kuorma on pihassa, rientää isä avuksi ja lankut solahtavat paikoilleen nopeasti. Neljä hanskaa heiluu kolme päivää, kunnes viimeinenkin pätkä on ruuvattu ruoteisiin. Vahaa päälle muutama kerros ja siinä se on. Nopeaa ja näppärää. Niin helppoa, ettei siitä juuri sanottavaa jää. Jos kiinnostaa äskeisestä aihepiiristä näpräilty laulu, niin kirjoita Youtubeen: Helppoa elämää.  

Joskus on paikallaan valita helpoin tie. Mutta jos aina tekisi niin, niin mistä sitten kirjoittaisin? Kirjoittaisinko, että ostin postimerkin kokoisen tontin pellolta ja klikkasin siihen talon. Tsak ja klik ja kamppeet sisään. Mitä tekisin? Lähtisinkö punttisalille. Pitäisi. Ei meinaa viittiä. Niin kait se menisi, mutta minulle suotiin tämä tie; porat, sahat, kuuset ja kivet. Valitsinko minä sitä? Jostain syystä en ymmärtänyt torpata niitä impulsseja jotka veivät minut näille savotoille. Mutta ainakin koko reitti on ollut luonteva ja pakoton. Ihan niin kuin joki vain virtaisi pitkin uomaansa.

Mutta kaksi kritiikin sanaa täytyy sanoa siitä lattiasta. Vaikka Kyyjärvellä pyritään sellaiseen lattialaudan laatuun, josta voi olla perustellusti ylpeä, niin... Kyllä he riman ylittävätkin, mitä tulee työstöjälkeen ja tarkkuuteen. Kutteri on selvästi terävä ja timmi, mutta se materiaali. Toki siellä on joukossa punertavia, kalliolla tai suon luona kasvaneita yksilöitä - luunkovia lautoja, joissa syyt ovat tiheämmässä kuin millit viivottimessa. Mutta sitten on paljon niitä puita, jotka ovat kasvaneet nopeasti - pehmeitä puita - en oikein pitänyt näkemästäni siltä osin. Onhan siinä se hyvä puoli, jos lyö päänsä lattiaan, niin ei satu niin paljon.

Ja se toinen hutilyönti, mikä tuli tehtyä lattian suhteen; vahasin sen Osmo colorin puuvahalla - ihan oikeaoppisesti muutamaan kertaan. Ja hyvä pintahan siitä tuli, tasainen, silkinhimmeä kiilto, mutta liukas. Ihan liian liukas. Vaarallisen liukas. "Tervetuloa meille, hei aivan aluksi haluan varoittaa, että kulkekaa lattialla todella varovasti, koska niin moni on jo meinannut lentää siinä nurin. Älkää toistako tätä meidän mokaa, älkää vahatko lattiaanne Osmo colorilla! Näillä sanoilla - tervetuloa tupaamme." 

Mutta kun sitten villasukat kuluttivat vuoden verran kulku-uria, alkoi pitoakin vähitellen löytymään. Ja kun uunia rapatessa rappausta roiskui ja se rahisi jalan alla, häipyi siltä paikalta lattiasta kiilto ja häipyi liukkauskin. Siitä tuli hyvä. Siitä tuli turvallinen. Pitäisi vetää hiomakoneella lattiaan karhennus. Jos jollakin kaksataanelikymppisellä ajaisi koko lattian läpi, niin olisi sopivasti kitkaa joka paikassa.

Mutta ne leveät laudat, ne on siellä vintillä. Alkavat olla kuivia ja säästyivät sinistäjiltäkin. Niistä ei tullu lattiaa, mutta tulisiko katto?

 

Laudat pitää ensin höylätä

Taapelissa on monenlevyisiä tuppilautoja. Kapeimmat kahdeksan tuumaa latvasta ja leveimmät yli kaksikymmentätuumaa kannasta. Ja pituus vaihtelee kolmesta pilkku yhdestä kuuteen pilkku kuuteen metriin. Jos nämä kapeammat lappeet höyläisi ja kuoret poistaisi vuolupuukolla - tulisi elävä katto - killavat, leveät laudat katossa, paksujen niskahirsien päällä, puun kiehkuraiset syyt ja reunat kauniit kuin aallot vedessä - luonnon muodot ja kädenjäljet sointuvasti vierekkäin.

-Teenkö sellaisen?

-Tee vain.

Nämä pitää ensin höylätä. Pitäisi laittaa iso nippu tasohöylästä läpi, melkein kilometri lautaa. Höyläämö on puolen tunnin päässä. Jos käyttäisi nämä siellä? Tekisi tuohon hirsireinään aukon ja ujuttaisi sitä kautta laudat ulos yksi kerrallaan. Ja pinoaisi ne pihalle hyvin ja sitoisi liinoilla kahteen nippuun. Pitäisi olla kuiva keli. Ja sitten tilaisi kuorma-auton kuljettamaan. Pitäisi sattua hyvä keli silloinkin, kuiva ja pölytön tie. Puihin ei saa mennä yhtään vettä eikä hiekkaa. Ja sitten alkaisi höyläys. Saisinko töistä vapaata yhden päivän siihen? Ja miten se homma sujuisi - onko siellä riittävän leveä höylä leveimmille laudoille? Entä jos höyläri alkaa kysellä muutaman laudan jälkeen, että miten nämä on sahattu, nämähän aaltoilevat, näiden höyläys viekin kaksi kertaa enemmän aikaa. Tai pahimmillaan höylä ei ymmärtäisi noin vaihtelevaa materiaalivahvuutta ja homma karahtaisi siihen? Pitää yrittää etukäteen tajuta kaikki mahdolliset sudenkuopat. Ja kun lopuksi laitetaan operaatiolle hintalappu, joka ehkä lähentelee jo tuhatta euroa, alkaa esteitä ja epävarmuustekijöitä olla aivan tarpeeksi. Olisiko torissa myytävänä vanhaa tasohöylää? 

Selasin netrin kierrätystarjottimia monta päivää ja löysin. Otin mukaan viisisataa euroa ja ajoin puoli päivää, melkein Tampereelle asti. Soratien päässä oli vanha pihapiiri, pieniä punaisia rakennuksia aika monta. Mentiin verstaalle. Huoneen keskellä oli vanha oikohöylä. Valurautainen, tosi painava.. Moottori oli Strömberi - kolme ja puoli hevosvoimaa. Hihnat ja terät näkyvillä, ei suojavarustusta. Pyöritettävät rasvanipat, niin kuin mummolan paatissa. Toimiiko tämä? Mies käynnisti koneen. Vauhti kiihtyi hitaasti, kunnes huone oli pelottavan täynnä moottorin melua. Mies otti laudanpätkän ja höyläsi kantin. Höylä toimi.

Mutta tämähän on oikohöylä!? Puhelimessa puhuttiin, että tämä on oiko-tasohöylä. Ajoinko turhaan tänne asti, mietin. Mies eistteli, miten laite modifioituu tasohöyläksi. Terän yläpuolelle kääntyi terästaso ja terän viereen asenneltiin syöttötela, viriteltiin vieterit ja ruuvit niin kuin pitää. Jostakin kohtaa valurauta oli lohjennut ja epäilin, toimiiko tasohöylämoodi lainkaan. Saimme selviteltyä asiat kuitenkin sille tolalle, että rohkenen tehdä kaupat. Miten näin raskas kone siirtyy peräkärrylle? Mies latoo putkenpätkiä höylän alle ja sitten väsätään lankuista luiska. Naapuri tulee vielä avuksi ja lopulta höylä on peräkärryllä. Pressu päälle ja liinat kiinni.

-Minulle tulee lisäkuluja, jos se valurautaosa täytyy hitsata kiinni. Miteköhän se onnistuu? Onkohan se viisisataa euroa vähän yläkanttiin, kun tähän pitää laittaa kytkimet ja töpselitkin uusiksi. Rahaa minulla ei nyt ole enempää, mutta onko sinulla muuta myytävää?

-Kyllä täällä on muutakin, mies sanoo ja viittaa piharakennusten suuntaan.

-Nämä jäi tänne mun isältä, kun hän lähti. Oli tämän kylän puuseppä, teki kyläläisille puusta kaikkea, mitä tarvitsivat, veteraanimies.

Mennään ensin autotalliin ja sitten aittoihin. Näyttää siltä, että veteraani on tehnyt muutakin kuin veistellyt - hänen jäljiltään aitoissa on paljon hyväkuntoisia perinne-esineitä ja paljon entisajan työkaluja. Hän on halunnut kerätä ja säilyttää ja on ollut siinä ahkera ja tarkka. Sitten on puusepältä aika loppunut ja poika ei tarvitse juurikaan sitä mitä aittoissa on - perintöromut pitäisi muuttaa rahaksi. Poika antaa minulle luvan kantaa peräkonttiin kaksi kirvestä. Niissä ei näy minkään suuren takomon leimaa - taitavat olla jonkun kyläsepän takomia. Isompi on piilukirves - näyttää oikein laadukkaalta ja mietin, jos tällä saisi seinät piiluttua.

Kierros jatkuu ja silmiin osuu kaksi vuolupuukkoa. Nekin on takonut maaseppä ja ihastun niihin. Toinen on normaalilevyinen, puukahvainen ja toinen sellainen, etten ole nähnytkään; se on yli kahden tuuman levyinen ja kahvaosat on taottu samasta teräksestä kuin varsinainen teräkin. Työkalu on todella hieno, kaunis, todella hienosti muotoiltu ja kokonaan musta - ajan patinoima löytö. Saan kantaa molemmat peräkonttiin ja minusta alkaa tuntua, että sille viidellesadalle on nyt kuormassa katetta. Yksi osasto on täynnä tarvepuuta. Sitä on lattiasta katon rajaan asti, monta kuutiometriä. Saan luvan poimia päältä visakoivupätkät kuorman jatkeeksi. Tänne pitäisi tulla isomman peräkärryn kanssa. Päivä on pitkällä ja koti kaukana. Siirrytään pirtin puolelle. Hörpätään teetä ja tarinoidaan muustakin kuin romuista ja puista. Mukavia ihmisiä. Laitan setelit pöydälle ja lähden.

Höylä on peräkärryllä talon luona, oviaukon edessä. Sahaan aukosta pois hirrenpätkän - nyt siitä mahtuu menemään höylän kanssa. Haen lankkuja ja rakentelen luiskan kärryltä aukolle. Kiedon paksun kuormaliinan oviaukon yläpuolisen hirsiseinän ympräri ja laitan siihen roikkumaan hyvän ketjutaljan. Harmittaa, kun tuli ostettua jo kaksi niitä kolmenkympin kiinalaisia taljoja - epäluotettavia kapistuksia. Sitten vielä ostin seitsemällä kympillä torista kunnollisen, vahvan kamppeen. Yhteensä satakolmekymppiä. Aina se harmittaa, jos menee rahaa hukkaan. 

Kiskon ketjusta ja höylä liikahtelee sentti kerrallaan luiskaa pitkin ovelle päin. Laitan kattoniskaan lenkkikettingin kiinni ja kiinnitän toisen pään höylän rakenteisiin. Luiskautan koneen oviaukosta talon sisään ja se jää keinahtelemaan kahden metrin korkeudelle ketjun varaan. Sitten jalustan vinssin seuraavaan kattoniskaan, kiinnitän koukun höylään ja löysään lenkkiketjun irti. Vähitellen höylä on vaeltanut ilmareittiä pitkin määränpäänsä alapuolelle. Vielä pitää nostaa sitä kolme metriä ylöspäin. Kiedon lenkkiketjun kurkihirren ympäri ja ripustan siihen taljan. Ketjutalja kilisee muutaman minuutin ja kone on välikatolla. Laadin sille pedin lankuista ja lasken sen asemiin.

Että vintillä mahtuisi höyläämään, täytyy seinään sahata sopivalle korkeudelle sellainen aukko, josta saa työnnettyä pelkan pään ulos. Aukko toimii samalla laudan takapään kannattimena. Ja linjaston loppupäähän tarvitaan myös lautaa kannatteleva tuki. Siihen käy hyvin se Polon eturengas, joka on jo pyörinyt nosturin ja vannesahan systeemeissä. Naulaan sen lankunpätkillä kiinni sopivaan kohtaan. Se on oikein hyvä ratkaisu, kitkaton alavaste. Renkaassa on kiinni laakeroitu akseli, jossa on hahlot nauloille. Se on helppo asentaa. Ja pölyt täytyy saada heti pois sisältä; isältä voisin hakea lainaksi sen sinilapaisen pottuvarastotuulettimen. Jos sen naulaa tuohon piipun aukkoon, niin siitä lentää pölyt tehokkaasti pitkin metsää. Sitten vielä pitäisi saada sähköt tuohon koneeseen. Laittaisikohan kylän sähkäri?.

-Terve, olisi tuossa vanha Strömberi, kolme ja puoli kilovattinen. Pitäisi saada siihen kytkin ja voimavirtatöpseli

-Tuota. Mihinkä se on tulossa?

-Minulla on tuossa vanha oikohöylä. Tarkoitus on höylätä kattolautoja...

- Tuota. Vanha oikohöylä. Mmm. Onko se turvallinen? Onko siinä suojalaitteet?

- Ei ole. Kaikki mikä pyörii - näkyy.

- Tuota, mmm. Me ei oikein sellaisia suosita. Pitäisi olla määräysten mukaiset suojaimet, että voitaisiin asiaa harkita.

- Ne kattolaudat pitäisi kuitenkin saada höylättyä. Ja minä olen ainoa, joka sitä höylää käyttää. Ja kun muitakin opetan niissä hommissa, niin enköhän osaa välttää vaaroja. Ne hihnat ei ole sillä puolella, jossa höylääjä on.

-No, jos tämän k..

- Minä otan täyden vastuun höylän käyttöturvallisuudesta. Voin antaa siitä vaikka kirjallisen sitoumuksen ja allekirjoittaa sen. Teidän osuus olisi vain ruuvata tuohon moottoriin se piuha ja kytkin

- No, eiköhän se. Siinä täytyy olla turvakytkin, että se olisi laillinen.

- No laitetaan semmoinen. Paljonko se kaiken kaikkiaan tekee?

- Nuo osat on kolmekymmentäviisi euroa ja työt aikalailla saman verran, semmoinen seitsemän kymppiä.

- Hyvä. Minä tuon tämän.

Serkku vastarannalta lainasi pitkän voimavirtakaapelin - se ylsi juuri ja juuri työmaakeskukselta vintille. Moottori alkoi pyöriä. Mutta vielä ei päässyt pelkkojen kimppuun. Jouduin virittelmään voimansiirtopuolelle syöttölaitteeseen uuden väliakselin laakereineen ja hihnapyörineen. Vannesahassa ja nosturissa palvelleet osat olivat taas tarpeen. Kun voimansiirto ja syöttölaiteosasto oli käyttövalmiina, oli edessä vielä yksi pulma. Terän yläpuolelle kääntyvä taso, jota vasten höylättävä puukappale kulkee ei toiminut. Toki sen korkeuden pystyi säätämään veivistä, mutta leveät ja hieman aaltoilevat laudat pyrkivät kiilautumaan pöydän ja ylävasteen väliin, minkä seurauksena syöttötela ei jaksanut puskea lautaa höylän läpi.

Pitää keksiä joku ratkaisu. Kertyneen roinan joukosta löysin sopivannäköiset osat. Vannesahassa oli muovisia rullakon rattaita - jos ne rälläköisi irti ja naulaisi vaneriin, jonka taas pulttaisi ylävasteeseen, niin eiköhän laudat kulje eteenpäin? Niin tein ja hetken aikaa homma toimikin, mutta muovipyörät eivät kestäneet, vaan hajosivat nopeasti. Mitäköhän muuta näistä nurkista löytyisi - pitäisi löytää kestäviä rattaita, metallisia. Se hallitunkkihan hajosi sahaussavotassa - siinä on neljä metallipyörää, halkaisija 6 senttiä. Jos sorvaisin keskusreiän niin, että siihen käy tarkalleen 25 millin akseli ja ottaisin vielä pukkilaakerit tukkisahasta. Ja pulttaisin systeemin kiinni siihen ylävasteeseen. Voisi kestää paljon paremmin.

Tämä on aika helpon tuntuinen homma. Ei tarvi tehdä kuin muutama siirto ja homma hyrähtää käyntiin. Ja tällä kertaa se meni niin kuin toivoi. Vastaan ei tullut uusia pulmia. Päästiin isän kanssa höyläämään. Minä syötin lautoja höylään ja isä otti vastaan. Tuuletin puski pölypilven piipusta ulos - maskin sisällä ilma oli raikasta. Homma tuli tehtyä. Mutta kattoon tarvitaan vielä höylättyjä lautoja pelkkojen väliin noin 600 metriä. Sahan takapihalta löytyi sopiva hylkytavaranippu, jonka roudasin kotiin, lemppasin vintille ja vielä höyläsin sileäksi. Onnistui.

 

Höyläämö

 

Vuolupuukon jälki pelkan reunassa

Terotin vuolupuukot partaveitsenteräviksi. Alkuteroituksen tein valkoisella teroitustahkolla. Terän alapuolen silotin sileällä hiomakivellä. Lopuksi viimeistelin terän äärimmäisen leikkaavaksi huopalaikalla. Molemmille vuolupuukoille tuli käyttöä - kapeampi sopi kurvikkaisiin kohtiin, jossa kuusen syyt kulkivat loimuten. Suorilla osuuksilla taas leveämpi versio toimi paremmin. Kuorien poisto pelkkojen syrjiltä oli melko vaivatonta. Tekemistä tosin oli aika paljon, kun laudan syrjää riittä melkein kaksi kilometriä. Jokainen metri ja paikotellen desimetrikin oli veistettävä ajatuksen kanssa. Puun syyn kiehkuraisuus kasvaa latvaa kohden - niinpä veistosuuntaa oli vaihdeltava sitä useammin, mitä kapeampi pelkka oli työn alla. Aika kauan siinä hommassa meni, mutta kyllä tuli hyvännäköisiä pelkkoja. Eikä juuri missään kohdassa sinistäjän tuhoja.

Ruuvasin laudat ja pelkat kiinni kattoniskoihin. Pääskyset lentelivät ikkuna-aukoista sisään ja ulos ja keskeyttivät sitten pesäntekohommat, kun huomasivat, että kaikki lentoreitit umpeutuu. Keskeneräinen savipesä jäi kurkihirsien väliin. Välikatolla oli myös västäräkin pesä ja sieltä taisi poikaset lähteä lentoon ajoissa. 

Kevään kaikki vapaahetket olivat kuluneet sisustustöissä. Pelkkalaudoista oli muodostunut kaunis ja elävä katto. Kun sitä katselin, näytti leveiden lautojen reunat meren aalloilta. Lomalaudotetun katon syvemmissä urissa varjot olivat tummia, muulta osin katto oli vaaleaa höylättyä puuta. Puiden syyt olivat suoria ja kiemurtelevia, joukossa oli myös oksankohtia ja jokunen halkeamakin. Kaunis katto, ihmisen silmälle sopiva. Ja laudoitusta kannattelivat kattoniskat - seitsemän pitkää kuusen runkoa, pelkaksi sahattuja, sadeveden sinistämiä. Pitäisi joskus pinnat höylätä uusiksi, kun ei silloin paukut riittäneet. Mutta nyt ei ole sen aika. Kaikki paukut on ammuttu. Lipas on tyhjä. Viimeisellä paukulla kannoin banaanilaatikot sisälle. Siihen tippui hanskat ja siinä ne olivat kauan. 

 

"Veli, veistäjä verevä

hirsikodon kohottaja

tapasi tyhän taapelin,

seinät seisoi salvoksissa.

Istahtihe ikkunalle,

kannel kupeelle kohosi."

(Tämmöinen tuli kännykkään)

 

 

Kunniakierros

Nyt on kuitenkin muutettu. On tullut hetki, jota olen odottanut kauan ja joka on suonut minulle jo etukäteen paljon voimia. Tulevaa retkeä makustellessa hirsi on liikahdellut sujuvammin kohti seinää. Lähden kahdeksi viikoksi kairaan. Yksin syvälle erämaahan. Otan matkalle niin vähän tavaraa kuin mahdollista. Punnitsen jokaisen teepussinkin, etten joudu kantamaan yhtään ylimääräistä. Menen sinne meloen - ensin täytyy veistää kanootti.

 

Vanha kalastaja raatoi Raatteen savotoilla, palasi sitten meren äärelle ja ryhtyi rantametsiä vaalimaan. Aika loppui Häneltä, mutta tarinat kulkevat. Tuli metsään pojanpoika, ikimetsää ihasteli. Kaatoi koivun, veisti veneen, tarttui toimehen tomera...

 

Tämä elämä tuntuu olevan sellaista kimpoilua, että aina menee johonkin suuntaan ja yleensä niin pitkälle, ettei oikeasti enää pääse eteenpäin. Ja siitä sitten kimpoaa ja menee taas toiseen suuntaan. Hirsisavotta oli ultraraskas. Se on saavutettu - on ultrakevyen vuoro. Otan mukaan vain UL-kanootin ja repullisen muuta ja selviän niiden turvin kairassa pitkän tovin.

Millainen maailma aukeaa eteen, kun lakkaa tavoittelemasta tavaroita, kääntyy kannoillaan ja kulkee monta päivää maisemissa, joissa ei kummittele valokuidut ja jota eivät halo moottoritiet - maisemassa jossa raudut uivat kirkkaissa lammikoissa ja ryteiköistä kuuluu riekkojen nauru? Se mitä siellä kulkee, mitä sieltä saa ja mitä sinne jää, on sellaista, että yhä uudestaan sinne tekee mieli lähteä.

 

Teepussien langatkin jäävät matkasta

 

Lumen, kiven ja kiirunan maa

Tässä on perusteellinen matkareportaasi:

http://ultrakevytunelma.blogspot.fi/2016/06/elamani-retki-kavi-ja-kirjoitti-jaakko.html 

Kun viikon samoiltuani avaan kännykän - näkyy taustakuvassa hirsitalo. Räpyttelen hetken silmiä ja vasta sitten muistan, että minullahan on tuolla alhaalla jossakin tuollainenkin maailma. Erämaan avara, koruton kauneus ja etenkin sen karut olosuhteet ovat huuhtoneet työpöydän tyhjäksi. Retriitti rautujen ja riekkojen valtakunnassa mahdollistaa asetusten muutoksen.

Toisaalta - kun on kulkenut päiväkausia yksin, samoillut syvälle ja korkealle - niin kauas teistä kuin voi - on vastassa lopulta raja, jonka kohdalla tuntuu, ettei tästä enää ole mitään syytä jatkaa. Olen löytänyt etsimäni. Vaistomainen tunne kertoo, ettei tuonnempaa enää löydy enempää. Se viittoilee hiljaa taas sorateiden suuntaan. Mene takaisin sinne, missä toiset ovat - ja jos suinkin maltat - elä hiukan kohtuullisemmin.

Tuo tunne, joka oli vastassa erämaan uumenissa, tuli tutuksi myös silloin, kun taustapeilissä ei näkynyt paljon mitään muita kuin hirrenpäitä. Kun on veistänyt kauan - veistänyt liian pitkään ja liian kauan, alkavat hirret tuntua ontoilta kavereilta. Niiltä puuttuu henki, vaikka komeitahan ne ovat. Ja sen tunsi luissa asti, miten ihminen voikaan kaivata toisia. Ei riitä hirret ja kivet. Hyryn Antti kirjoitti sen Maantieltä hän lähti - novellin. Tuntuu että tuo muurari on onnistunut pakkamaan parille sivulle ytimiä halkovan kuvan, joka tulee nyt lähelle kun ajattelen näitä taakse jääneitä erämaita.

 

 

Ruostunut vasara liikahtaa 

Muuton jälkeen rukkaset roikkuivat naulassa. Työkalut ruostuivat pakissa. Miksi tehdä mitään, kun muurin kylki on lämmin ja jääkaapissa ruokaa? Puolen vuoden päästä katsoin peiliin; kalpeahkot sisäihmisen kasvot, käsivarret ohentuneet silmin nähden - veistäjän varjo. Missä on ryhtisi, missä on verevyytesi ja ylpeytesi? Onko niitä enää, vai joko ne meni? Näin puhelin tuolle varjolle, joka vähitellen alkoi sitten etsiytyä työmaan suuntaan. Otsa hiessä se teki kevyehköjä hommia. Viikkojen ja kuukausien kuluessa vantteruus alkoi palautua, eikä minua lopulta enää hävettänyt katsoa peiliin.

Myrskyisät tuulet iskeytyivät toisinaan kannakselle, jolle olimme asettuneet majailemaan. Toisinaan talon lähistöllä rytisi, kun kuusi tai mänty ei enää kestänytkään. Jos työkoneen telaketju oli purrut kuusen juurikaarnaa vuosia sitten, oli siitä sisälle livahtanut itiö myyrinyt komean kasvin huteraksi ja myrskyllä rytisi. Asia vaivasi hiukan, joten päätin harventaa talon ympärillä kasvavaa kuusikkoa. Puolen vuoden lorvailun jälkeen moottorisaha painoi - paksujen runkojen pyörittely, oksien keräily, karsinta ja muu juoksentelu raiviolla tuntuivat vaativilta hommilta.

Ystävällinen naapuri ajoi pihaan traktorillaan, metsäkärry kourineen siinä perässä, nosteli tukit kyytiin ja kuljetti ne kymmenen kilometrin päähän kenttäsirkkelille. Ja ystävällinen sahuri teki tukeista meille kuistin runkotolpat ja autokatoksen pylväiköt ja sahaili vielä latvapätkät viiden tuuman pelkoiksi. Kaikille sahaustuotteille oli suunnitelmat valmiina.    

Alunperinhän eteläpäätyyn oli suunniteltu umpikuisti, enkä minä olisi osannut enää kyseenalasitaa päätöksiä, mutta vaimoni teki sen ja hyvä niin. Nyt kun kuisti on ollut kesän käytössä, se on osoittanut tarpeellisuutensa. Se on mainio paikka työkaluille ja polttopuille. Siinä on hyvä sahata listoja ja kehitellä ja korjata koneita ja härveleitä. Kalanhajuiset kamppeet kuivuvat siinä ja kaiteeseen ripustetut valkosipuliniput tuovat silmäniloa. 

 

 

Kuistin perustus

Perustusmateriaalit löytyivät talon ympäriltä. Perustusharkkosavotasta takapihalle jääneet kiven kimpaleet lohkeilivat vasaran ja kiilojen alla. Tuli aikalailla suorakaiteen mallisia harkkoja, ihan hienoja. Kuisti kaipasi keveämmän näköistä jalkaa kuin talo, joten tein harkoista noin vaaksan korkuisia. Kasasin sokkelin ensin puukiilojen avulla, sitten nakuttelin raot täyteen kiilakiviä ja pyrin ankkuroimaan niistä jokaisen paikoilleen muurauslaastilla, kuitenkin niin, ettei laastia juuri näkyisi pihan puolelle. Tämä oli välttämätöntä - mitä tapahtuisi jos pienet pojat innostuisivat nyppimään kiilakiviä harkkojen välistä?

Ja jotta perustus olisi varma ja sille olisi helppo lähteä kuistia kokoamaan, tein teräsbetonista sokkelin päälle parin tuuman valun, joka yhdistää yläkierrokssen kivet toisiinsa. Kun olisin tajunnut ja olisin ollut vähemmän periaatteellinen, niin olisin tehnyt saman homman talon kivijalkaan - eihän betoni siellä mitään haittaa, kun siihen laittaa huopasuikaleen päälle ja sitten rakentaa. Eikä se saa vettä laisinkaan, kun räystäät ovat reilun levyiset ja lisäksi lippalauta ohjaa seinää myöten valuvan veden ulkopuolelle. Ja sellaisia piiskaavia sateita tulee vain muutaman kerran vuodessa.

 

Kiviharkot on kyllä kauniita. Varmaan sinustakin?

 

Kuisti pihapuista

Kuistin pystyrakenteet syntyivät pihakuusista. Kaksi kahdeksan tuuman tolppaa kannattelee lippaa kuistin etukulmien kohdalta ja keskellä kivijalkaa seisoo samanlainen pitkä parru. Se yltää kurkihirteen saakka. Kurkihirsi löytyi rannasta - muutama vuosi sitten myrsky tuuppasi huussin kulmalta komean männyn kumoon - latva humahti onnekkaasti aivan venevajan viereen. Olin tullut kuorineeksi sen ja nostaneeksi aluspuiden varaan. Siihen se oli jäänyt kelottumaan, sade oli sitä huuhdellut ja järven tuulet kuivatelleet - ei ollut laho vielä iskenyt. Siitä sopiva pätkä moottorisahalla, lenkkiketju kiinni pätkään ja toinen pää auton vetokoukkuun, vähän kaasua ja pölli on nostoa vaille asemissa.

Kiinnitin vinssin keskustolpan latvaan ja ketjusta nykimällä hilasin kurkipuun ja viiden tuuman pelkat ylös - olkoon sitten vaikka kuovihirsiä nimeltään, kun toimivat kuten kurkihirret mutta alempana. Se että suuri puu nousee irti maasta, tai höylä tai kivi - minä nyin ketjusta ja raskas kuorma nousee korkealle - se on mukavaa hommaa. Hienoja keksintöjä on taljat - liikahtelee kuormat, joille ei muuten mahtaisi juuri mitään. Siellä se kurkihirsi nyt on - laudat päällä, palahuovat lautojen päällä - reunat tarkasti leikatut ja nauloilla kiinni nakutetut. Kova homma se oli tehdä ja nyt kun se on valmis, kuljetaan siitä alta sisään ja ulos ja se kaikki, mitä lipan eteen täytyi tehdä, unohtuu. Unohtuu ne kaikki tuhannet liikeradat, kaikki onnistuneet kohdat ja kaikki peukaloonlyönnit ja jokainen huovan takaa irtirevitty suojamuovi. Ne on sullottu mustaan säkkiin ja jäteauto on vienyt ne pois. Tulee sade ja vesi virtaa huopaa pitkin, lentää alas ja osuu kiviin. Kuistilla polttopuut ei kastu - hyvä.

 

- Maalataanko kuisti keltaiseksi? Vai punaiseksi?

- Kaiteet ainakin maalataan valkoisiksi. Mutta..

-Mitähän muut sanoisivat? Jos otan siitä nyt kuvan ja laitan feisbuukkiin ja kysyn kavereilta.

- Kysy vain.

Tuli monta kivaa vastausta. Kyselystä on jo aika kauan ja kuisti on edelleen puunvärinen. Jos mietitään sitä sitten lisää kun kevät tulee. Eihän sillä ole kiire. Ei se vaikuta oikein mihinkään. Sama antaa sen olla vain muutaman vuoden. Jos siihen tulisi joskus semmoinen aito inspiraatio.

 

Minullekin pesävärkkiä

 

 

Salvotut portaat

- Minkä levyiset portaat teen? Oisko hyvä, jos tolpasta tolppaan?

-Tee semmoiset. Ja tee se porraskorkeus riittävän matalaksi - saunalla on liian korkeat.

- Onko länsikuistilla hyvä, se on viistoista senttiä?

- On. Tee semmoiset. Ja sitten vielä, että sinne rappujen väliin ei saa jäädä rakoja, kun ne voi olla vaarallisia pienille.

- Hyvä. Otan huomioon.

Jos kerrankin tekisi homman viimeisen päälle. Tekisi niin hyvän kuin osaa. Jos tätä savottaa nimittäisi vaikkapa Operatiiviseksi sinfoniaksi, niin se hieno portaikko eteläkuistilla voisi olla se viimeinen symbaalin isku. Kyllä tämä projekti kaipaa tähän loppuun sen iskun, sen kirkkaan ja säkenöivän puuskan, joka nousee kaiken yläpuolelle, jättää avaran, vahvan ja valoisan kaiun. Sitten myrsky on mennyt menojaan - kumpareelle jää talo, talon päätyyn salvotut hirsirappuset. Kaiku katoaa ja ollaan vaan. Kuljetaan niitä portaita ihan tavallisesti, kannetaan halkoja. Ei kuulu enää symbaalin sihinää - on vain mökki ja puuportaat. 

No niin; portaikon runkopuiksi laitan viiden tuuman pelkat ja jos tekisi siihen kylkeen sirkkelillä tarkat lohenpyrstöurat ja lankkujen päihin samanlaiset ja sitten nakuttelisi palapelin kasaan. Nyt on aikaa - teen semmoiset. Mutta nämä pelkat on kuivuessaan vääntyneet. Pitäisi olla aivan tasomainen pinta, että porraspuut saisi tarkasti asennettua ja että homma ylipäätään onnistuisi - että voisi tehdä porraspuut samalla mitoituksella, sarjatyönä tehokkaasti. Nämä pelkat on pakko höylätä suoraksi ensin. Kannan puut pirttiin, keplottelen ne kattoaukon läpi välikatolle. Soitan naapuriin - Anteeksi, mutta saisinko minä taas sitä piuhaa lainaan? Vähän jo hävettää. Jos on muutaman kerran lainannut satasen kampetta, niin tuntuu, että pitäisi jo ostaa oma. Mutta - saan sähköt vintille. Vanha oikohöylä tekee hyvää jälkeä. Pelkan toinen kylki muuttuu tasomaiseksi - nyt siihen saa ne porraspuut hyvin paikoilleen.

Alkaa tarkka mitoitus ja monen tunnin sirkkelinsoitto. Lopulta urat on urakoiutu - lohenpystöprofiiliset urat kulkevat ristiin rastiin säännöllisesti pitkin pelkan kylkeä. Oli siinä jyrsimistä. Jouduin sahaamaan urat pelkan pintaan asti - sille puolelle, joka jää näkyviin. Mietin, että jos sitten teen uraan sopivaa rimaa monta metriä ja veistän joka koloon täydellisesti istuvan tulpan ja liimaan ne paikoilleen. On siinä tekemistä, mutta tuleepahan hyvä.

 

Urat on urakoitu - sormet on turrana sirkkelöinnistä, mutta voihan kauneuden vuoksi vähän kärsiäkin.

 

Porraspuiksi hain vastarannan Rautiasta höylättyä neloslankkua. Se istui täydellisesti portaikon mitoitukseen. Täyty vain katkoa millilleen saman mittaisiksi ja sitten sahata jokaisen lankun päähän täsmälleen samanlainen lohenpyrstö. Ainakin viisikymmentä lohenpyrstöä. Tein lankuista pedin vaateriin. Nakuttelin porraspuut siihen riviin. Piirsin viivat ja sahasin sirkkelillä vähän aikaa. Viisikymmentä lohenpyrstöä on siinä. Sirkkeli ja sarjatyö - kun ei joka palikka ole uniikki, päästään tehokkuudessa aivan eri tasoille.

-Tuletko katsomaan - nyt kasataan palapeli.

- Tulen.

Varttitunnissa kymmenet porraspuun pätkät oli nakuteltu pelkkojen väliin. Niin kuin olisi kasannut IKEAn jakkaran. Kops ja kaps ja siinä kaikki. Kun joku sujuu helposti, niin siitä voi kirjoittaa lyhyen kuvauksen. Tein noin ja näin, eiä siinä ollut mitään erityisempää ongelmaa. Homma eteni lineaarisesti pisteestä A pisteeseen B. Tarina on aika lyhyt, aika tehokas ja aika tylsä.

 

Iloinen on puusepän mieli, kun lohenpyrstö asettuu tiiviisti pyrstöuraan

 

Kuin kasisi IKEAn jakkaraa

 

Portaat olivat nyt kentällä pitkällään ja ne piti saada paikoilleen. Kiinnitin ketjutaljan kattorakenteisiin ja varoittelin, että nyt ei saa tulla lähelle. Kuistin etureunaan piti sipertää hahlot, joihin porraspelkkojen päät asettuisivat tarkasti. Tämän jälkeen oli kysymyksenä; miten pelkat ankkuroidaan vankasti, kestävästi, kauniisti ja kätevästi kuistin runkotolppien kylkeen. Jos poraisi hirsikairalla viistot reiät pelkan läpi tolppaan ja löisi siihen kuusenoksat tapeiksi - kyllä kestäisivät ja vinoon asennetun tapin ansiosta portaat painuisivat aina vain tiiviimmin tolpan runkoja vasten niin kuin pitääkin. Tai jos ottaisi sittenkin siitä tuulimyllyn jalustasta teräsputkia, rälläköisi neljä kolmekymmentäsenttistä. Mutta millä teen ne reiät? Eihän enää ole sopivaa terää, kun paloi se vaja. Mutta ei sitä paikkaa ole vieläkään tyhjennetty - löytyisiköhän se terä? Onkohan se suora? Saisiko siihen rälläköityä sen verran kanttia, että syntyisi nuo reiät? Menin tutkimaan raunioita ja hiilien joukosta tärppäsi. Terä oli pysynyt aivan suorana. Rälläköin ruosteen alta esiin kiiltävät kantit ja aloin porata. Eihän terä juurikaan purrut puuta mutta painoin poraa kaikin voimin reiät syntyivät. Hakkasin reikiin galvanoidut teräsputket. Kaadoin koloihin reilusti tervaa ja pellavaöljyä. Eiköhän ne siinä kestä - ei pitäisi tulla kovin pahasti kondenssivesiongelmaa, kun tapittaa putken vielä näkymättömiin, ulkoilmalta piiloon - ja jos tulisikin, niin onhan siellä nyt suoja-aineet sisällä.

 

Pysykää kaukana, kära vänner!

 

Nyt minä tapitan poran reiät ja lohenpyrstökolot. Sahaan sopivaa rimaa sirkkelillä, liimailen palikat paikoilleen ja sahaan ja veistän ja talttaan, kunnes kaikki on valmista, kaunista ja sitten sekoittelen pellavaöljyyn tervaa sopivasti ja tärpättiä ja kyllästän rappuset. Juotan kyllästysainetta tulppiin ja varsinkin salvossaumoihin niin paljon kuin vein menee. Onneksi ei tullut sadetta. Oli elokuu ja monta hellepäivää peräkkäin. Oli mukava näprätä, kun ei ollut enää kiire ja aina kun tuli kuuma, menin uimaan - monta kertaa päivässä ja vielä silloinkin, kun aurinko oli jo laskenut. 

 

Terävä taltta, tapitussavotta, on elokuu ja aikaa - hyvä kohta.

 

Tulppien alle jää tuulimyllyn jalan pätkät.

 

Alaportaiksi voisi laittaa nämä loput harkot.

 

 Laulun nimi on Kurki ja sen kertosäe voisi sopia aivan hyvin tähän kuvatekstiksi.

 

 

 

 

©2017 Hirsitalo | Hirsi-Holma - suntuubi.com